Voi nasaretilainen puuseppä sentään. Brittiläisen Andrew Haighin uutukainen onnistui vetäisemään maton alta jopa kaltaiseltani kyyniseltä paskiaiselta. All of Us Strangers kertoo riipivän tarinan pohjattomasta surusta ja suuresta rakkaudesta sekä ylitsepääsemättömästä kaipuusta ja menetyksestä. Se on myös tärkeä kuvaus miesten mielenterveysongelmista, joista elokuvan toinen tähti Paul Mescal toivoisi puhuttavan nykyistä avoimemmin.
Kirjailija Adam (Andrew Scott) elää yksinäistä elämäänsä lähes tyhjässä tornitalossa. Hän suunnittelee kirjoittavansa elämäkerrallisen tarinan omasta lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Adam vaikuttaa surulliselta, eikä hän oikeastaan edes kaipaa kontaktia muihin ihmisiin. Talon toinen asukki, yhtäläisen yksinäinen Harry (Mescal) saapuu yllättäen Adamin ovelle humalassa. Hän tarjoaa seuraansa ja ehkä jotain muutakin.
Harry on nimittäin huomannut yksinäisen Adamin ja haluaisi kokeilla, olisiko miesten välillä myös romanttista vetoa. Adam kieltäytyy kunniasta ja uppoutuu takaisin 1980-luvulle sijoittuviin muistelmiinsa. Myöhemmin Adam tajuaa kaipaavansa seuraa ja käy tapaamassa Harrya. Miesten välille syntyy intiimi ja lämmin suhde, joka tuntuu parantavan myös heidän syviä henkisiä haavojaan.
Adam on kuitenkin syvästi traumatisoitunut mies. Poikana häntä kiusattiin koulussa homouden vuoksi. Syvimmät arvet syntyivät kuitenkin, kun Adamin vanhemmat kuolivat traagisessa auto-onnettomuudessa hänen ollessaan 11-vuotias. Adam joutui myös kasvamaan AIDS-pelon takia seksuaalisesti sulkeutuneena. Elämä ei ole kohdellut erityisen hyvin tätä miestä.
Adam matkaa lapsuudenkotiinsa ja tapaa siellä muistoissaan vanhempansa (Claire Foy ja Jamie Bell). Hän käy heidän kanssaan syvällisiä keskusteluja muun muassa hyväksymisestä ja homoudesta, elämästä ylipäätään sekä ylitsepääsemättömästä surusta – tai kuten Adam kuvailee surun olevan musta möykky rinnassa.
Elokuvan sukellus kohti kaiken nielevää surua, yksinäisyyttä ja traumoja on luotu hienosti. Adamin unet ovat trauman synnyttämiä painajaisia ja hänen todellisuutensa sekoittuu menneisyyden muistoihin mielenkiintoisella tavalla. Toisaalta Adam on sulkeutunut ja hyvin yksityinen mies, mutta hän pystyy vetämään naamion naamalleen ja esittämään hauskaa ja onnellista. Tämä on hyvin tavallista traumalapsuuden kokeneille ihmisille.
Puhutaan, että surulla on viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Adam on tuntunut jäävän pohjattoman masennuksen kouriin, eikä hän ole pystynyt hyväksymään kohtaamiaan menetyksiä.
All of Us Strangers perustuu japanilaisen Taichi Yamadan vuonna 1987 julkaistuun Strangers-nimiseen romaaniin. Alkuperäisromaanissa on yliluonnollisia elementtejä, joita ohjaaja-käsikirjoittaja Haigh ei ole kuitenkaan tarvinnut. Haigh luottaa pikimustan traumakuvauksensa tehoon. Hän on ammentanut omasta äitisuhteestaan paljon.
Elokuvan seksikohtaukset ovat myös yllättävän rohkeita ja hikisiä. On hauska nähdä jotain tällaista tulevan niinkin konservatiivisesta maasta kuin Iso-Britannia. Eivätkä elokuvan muutkaan teemat jätä katsojaa kylmäksi.
All of Us Strangers käsittelee mielenterveysongelmia poikkeuksellisen rehellisesti eikä pyri sokerikuorruttamaan sitä syvää tuskaa, jonka suru ja menetys synnyttävät. Nessupaketti onkin suositeltava kaveri tätä elokuvaa katsoessa.
Pääosamiehet Scott ja Mescal ovat järisyttävän upeita rooleissaan. Harvoin sitä pysähtyy elokuvan jälkeen pohtimaan omia traumoja sekä niitä sosiaalisen elämän naamioita, joita aina välillä joutuu kasvoilleen pukemaan.
Mutta voiko tällaisista traumoista parantua lopullisesta vai seuraako musta möykky kantajaansa ikuisesti? Haigh ei ehkä anna tähän lopullista vastausta, mutta kertoo kuitenkin, että ihmiset voisivat olla hieman armollisempia itselleen. Lopussa ei ehkä odota minkäänlaista universumeja räjäyttävää katarsista, mutta kenenkään ei tarvitse velloa siinä pohjattomassa mustuudessa, jossa syvä pimeys murskaa kaikki haaveet normaalista elämästä ja tulevaisuudesta. Apua on aina tarjolla – muista se myös niinä ylitsevuotavan synkkyyden hetkinä.
Niko Ikonen