Oikeastiko Amélie, moderni klassikko, viettää vasta 25-vuotisjuhliaan?! Tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Toisaalta tuntuu kuin vasta ihan hetki sitten Audrey Tautoun esittämä nimihahmo olisi kuunnellut uutisia maailmankuulun ihmisen kuolemasta ja katsojalle kerrotaan hänen elämänsä muuttuvan.
Tuon mainion harhautuksen jälkeen ujohko tarjoilija Amélie Poulain alkaa salaa järjestellä muiden ihmisten elämiä parempaan suuntaan. Juoni rakentuu pienistä teoista: kadonneen rasian palauttamisesta, rakkauskirjeistä, valokuvista ja sattumista. Olennaista ei olekaan itse tarina vaan tapa, jolla se kerrotaan.
Jean-Pierre Jeunet’n elokuva etenee energisesti, käyttää nopeita leikkauksia, kertojanääntä, visuaalisia gageja ja ylikorostettuja värejä tavalla, joka teki aikanaan valtavan vaikutuksen. Yann Tiersenin haitarivetoinen musiikki liimaa kaiken yhteen niin tehokkaasti, että jo muutama sävel palauttaa mieleen kokonaisen elokuvallisen maailman.
Onkin mielenkiintoista olla nostalginen elokuvassta, jonka yhdistelmä lämpöä ja melankoliaa on eräänlaista tarkoituksellisesti rakennettua nostalgiaa. Toisaalta sitä on herkullista tutkailla näin retrospektiivissä, kun sen vaikutuksen mittakaava näkyy selvemmin kuin ensi-illan aikaan.
Nostalgian keskellä on nimittäin helppo unohtaa, miten poikkeukselliselta Amélie tuntui ilmestyessään. Se oli kansainvälinen jättihitti ranskalaiselle elokuvalle aikana, jolloin eurooppalainen romanttinen komedia ei juuri rikkonut kielimuureja. Suomessakin se keräsi yli 200 000 katsojaa ja oli vuoden seitsemänneksi katsotuin elokuva. Samalla siitä tuli läpimurtotyö sekä Tautoulle että Jeunet’lle: edellinen nousi yhdessä yössä kansainväliseksi tähdeksi, jälkimmäinen taas siirtyi kulttiohjaajasta maailmanlaajuisesti tunnetuksi auteuriksi.
Amélien vaikutus näkyi nopeasti kaikkialla 2000-luvun romanttisissa komedioissa ja indie-elokuvissa. Sen lämminsävyinen quirky-estetiikka, oikukkaat sivuhahmot, sisäistä maailmaa visualisoiva kerronta ja tarkoituksellisen söpö kuvasto synnyttivät kokonaisen jäljittelijöiden aallon aina Hollywoodiin asti. Ilman Amélieta tuskin olisi syntynyt aivan samanlaista manic pixie dream girl -estetiikkaa tai tapaa yhdistää rohkeasti satumaista fantasiaa arkiseen kaupunkikuvaan.
Ja mikä tärkeintä: Jeunet’n Amélie toimii edelleen. Kahdenkymmenenviiden vuoden iässäkin se säilyttää saman hurmaavan vaikutuksen, vaikka samalla näkee aiempaa selvemmin myös sen tarkoituksellisen keinotekoisuuden. Montmartren Pariisi ei ole oikea paikka vaan romanttinen mielentila, kyyniselle nykymaailmalle vastapainoksi rakennettu aikuisten satu.
Amélien viehätys perustuu lopulta johonkin yksinkertaisempaan kuin tyylikeinoihin. Se uskaltaa väittää, että pienillä ystävällisillä teoilla voi muuttaa ihmisten elämiä ja että yksinäisyydestä voi löytää yhteyden toiseen ihmiseen. Kuulostaa imelältä, mutta Amélie Poulainin maailmassa siihen haluaa uskoa.
Jouni Vikman
Amélie (25-vuotisjuhla) -elokuvan traileri
