Jason Momoan esittämä Aquaman on nyt Atlantiksen kuningas, mutta mikään ei ole muuttunut. Jälkikasvua on nyt tullut, mutta lähinnä sen vuoksi, että voidaan sanoa jälkikasvua nyt tulleen ja annetaan kiistanalaiselle Amber Heardille mahdollisimman hyvä mahdollisuus sulautua taustatapettiin äidiksi.
Pahiskaan ei ole muuttunut: Yahya Abdul-Mateen II:n Black Manta on edelleen kostoretkellä. Isoin ero ykköseen on, että kun siinä voimia antavaa kolmikärkeä etsi Aquaman, nyt pahoja voimia antavaa kolmikärkeä etsii Black Manta. Muutokseksi pitänee katsoa kai myös se, että Aquamanin on turvauduttava edellisessä osassa kukistamaansa Orm-veljeensä (Patrick Wilson) maailman pelastamiseksi. Se myös antaa Wilsonille tilaisuuden olla hauskakin, mikä on ainoita Aquaman-jatko-osan positiivisuuksia, jos ei lasketa Aquamanin juttutuokioita isänsä (Temuera Morrison) kanssa.
Jättihitiksi muodostuneen Aquamanin jatko-osa on ollut melkoisissa vaikeuksissa DC-elokuvien universumin hukattua suuntansa ja uusien johtohenkilöiden ottaessa hiljalleen vastuuta. Sen myös näkee: Aquaman and the Lost Kingdomilla ei ole mitään tarkoitusta tai suuntaa. Sen juoni koostuu siitä, että tappelujen jälkeen edellisestä osasta tutut tyypit puhuvat siitä, missä seuraavaksi tapellaan. Sitten kyseinen paikka ilmestyykin kuvaan varmuuden vuoksi selittävällä tekstillä varustettuna.
Toteutuksessakin kunnianhimo loistaa poissaolollaan. Aivan liian usein meno näyttää heikolta peligrafiikalta ja se kuhisee valtavia jatkumoaukkoja. Tarina on kyhätty kasaan tutuista elementeistä: helpointa on tunnistaa sellaisia paljon parempia elokuvia kuin Jedin paluu sekä Peter Jacksonin King Kong ja Taru sormusten herrasta -trilogia.
Mutta jos menee teatteriin sillä ennakkoasenteella, että kaipaa vain räjähdyksiä, ja odotukset ovat Aquamanin jäljiltä alhaalla, tuskin pahemmin pettyy.
Jouni Vikman