Uuden vuosisadan alkaessa Japanin talous romahti, työttömyys kasvoi valtaviin mittasuhteisiin, ja samaan aikaan kun aikuiset menettivät tulevaisuudenuskonsa, lapsissa alkoi kasvaa halveksunta heitä kohtaan. Koulut muuttuivat taistelutantereiksi, joissa opettajien puukotukset olivat arkipäivää. Vanhempi sukupolvi alkoi pelätä nuorisoa ja kykenemättömänä ymmärtämään sen motiiveja enää lainkaan otti käyttöön porkkanan sijasta todella ison kepin: hallitus perusti taistelupeli Battle Royalen, jossa kerran vuodessa satunnaisesti valittu koululuokka pakotettiin tappamaan toisensa siten, että vain yksi jäi henkiin ja pääsi vapauteen. Neuvottomat aikuiset olettivat, että pelko huonosta arpaonnesta seuraavana vuonna saattaisi vähin erin rauhoittaa koululuokat tänä vuonna.
Ohjaaja Takeshi Kitanon alter ego Beat Takeshi näyttelee elokuvassa opettaja Kitanoa, joka toimii Battle Royalen pelinjohtajana. Hän selittää pelin säännöt pelokkaan epäuskoiselle 42-päiselle oppilasjoukolle, ja hermostuksissaan tappaa omin käsin pari ensimmäistä niskoittelemaan erehtynyttä ongelmatapausta. Erittäin veristen kurinpitotoimien päätteeksi jäljelle jääneet 40 nuorta viimein ymmärtävät ja hyväksyvät tilanteen: heidät on vangittu aseistetun sotilasosaston toimesta autiolle saarelle, jolta vain yksi heistä pääsee elävänä pois. Kitano ja sotilaat jakavat kaikille varusteita, joihin kuuluu yksi satunnaisesti valittu ase, ja sen jälkeen nuoret ajetaan yön selkään tappamaan toisiaan. Voittajan on löydyttävä kolmen vuorokauden kuluessa, joten toimeen on käytävä nopeasti jotta edes yksi voi selvitä hengissä.
Voisi luulla, että tällaisesta asetelmasta ei seuraa mitään muuta kuin herkullinen eksploitaatiofilmi, jossa veri ja irtojäsenet lentävät. Ilmiselvästi Fukasaku on tiedostanut tämän itsekin, ja tietoisesti tehnyt kaikkensa välttääkseen vajoamisen pelkän halvan eksploitaation suohon. Lähtökohdiltaan ehkä hieman epäuskottavaan skenaarioon suhtaudutaan haudanvakavasti. Elokuva on ohjaukselliselta otteeltaan aitoa kurosawalaista taidetta, ja surumielisen kaunis klassinen musiikki johdattelee sekin osaltaan katsojan suhtautumaan näkemäänsä kaikella vakavuudella. Kun tämän päälle vielä Fukasaku taitavasti poimii nuorten joukosta muutaman yksilön joiden luonnekuvaa ryhtyy piirtämään tarkemmin (näin suuren joukon seuraaminen tasapuolisesti olisi kerronnallisesti toivotonta), katsoja tulee ajetuksi elokuvan sisään ja välittämään tapahtumista yllättävällä intensiteetillä.
Tappamisen alettua Fukasaku tutkii ryhmädynamiikkaa. Nuorten suhtautumistavat toivottomaan tilanteeseensa vaihtelevat: jotkut kieltäytyvät uskomasta koko tilannetta ja uskovat että jonkinlainen onnellinen loppu on mahdollinen; jotkut kieltäytyvät kokonaan ottamasta osaa julmaan peliin; jotkut yrittävät rationalisoida tilanteen ja keksiä keinot pelin sääntöjen kiertämiseen ja vastaiskun tekemiseen; jotkut uskovat ryhmän voimaan; jotkut toimivat yksin. Ryhmiä muodostuu ja hajoaa, yhdet ovat luottavaisia, toiset epäilevät kaikkia.
Elokuvan keskushenkilöiksi nousee rakastunut pari Shuya (Tatsuya Fujiwara) ja Noriko (Aki Maeda). Elokuva seuraa runsaasti heidän vaiheitaan kuoleman saarella, ja erityisesti heistä tehdään katsojan sympatian kohteita. Kalman hajun muututtua elokuvan loppua kohden jo kuvista aistittavaksi, yhteiskunnan romahdus laajenee myös yksilötason romahdukseksi Kitanon pokerin alkaessa vähitellen rakoilla.
Battle Royale on hämmästyttävän hieno ja tärkeä elokuva, jonka kohottavat kauas keskitason harmaan massan yläpuolelle taitava ohjaaja, sympaattiset näyttelijät, sekä ennen kaikkea tarve ja rehellinen halu sanoa jotakin oleellista oikeista yhteiskunnallisista kysymyksistä pelkän harmittoman viihdyttämisen ohella. Harmittavan kauan sen Suomen ensi-iltaa saatiin odotella, mutta nyt odotus on palkittu. Syöpää sairastava Fukasaku on tiettävästi parasta aikaa tekemässä elokuvalleen jatkoa, joka saattaa valitettavasti jäädä veteraanin viimeiseksi ohjaustyöksi.