Diego Maradona

GENRE ENSI-ILTA 05.07.2019 TÄHDET

Dokumenttijyrä Asif Kapadia tarttuu ”Jumalan käteen” mutta pysyy epäileväisenä Tuomaana.

Tässä vaiheessa uraansa Asif Kapadia voisi tehdä dokumentin vaikka säkillisestä kiviä ja se olisi todennäköisesti täysin katsomiskelpoinen elokuva. Mutta hänen Sennansa ei vaatinut ennakkotietoa kilpa-ajajista lähennelläkseen elokuvallista versiota sydänkohtauksesta, eikä Amy koskettanut vain Winehousen innokkaimpia faneja. Diego Maradonan viehätys sen sijaan riippunee katsojan mausta.

Lyhyesti: on parempi tietää jotain jalkapallosta tai ainakin olla halukas ottamaan vastaan moista tietoutta, sillä S.S.C. Napolista kertyy alta aikayksikön aivan valtava määrä tietoa. Kuten kaikki tietävät – ainakin elokuvan katsottuaan – kyseessä on jalkapallojoukkue, jossa Diego Maradonaa lopulta juhlistettiin kaikkien aikojen toiseksi suurimpana maalien tekijänä. Suurin on Marek Hamšík. Mitä minä sanoin.

Kapadia tosiaan on vakavissaan, mitä tulee peliin. Lähestymistapa sai Cannesin ensimmäisessä näytöksessä aikuiset miehet vapisemaan, ja toisaalta naispuolinen espanjalaiskollegani summasi erityisen dramaattisen jakson lyhyellä tokaisulla: ”mitä idiootteja”. Eniten ihmetystä aiheuttaa, että tällä kertaa mukana ei ole juuri minkäänlaista ahaa-elämystä. Kaikki tietävät jo, että Maradona oli a) harvinaisen etevä pelaaja ja b) melko mulkku, kun huumeet alkoivat vaikuttaa.

Onneksi – jos yllä esitetty ei tunnu erityisen masentavalta – luvassa on silti erittäin huolellisesti taustoitettu (joskin tässä vaiheessa melko ennalta-arvattava) kertomus huikeasta noususta ja vielä nopeammasta tuhosta, maustettuna pikaisella silmäyksellä mafiajärjestön sisäiseen toimintaan. Lisäksi elokuva tuntuu esittävän, että vaikka Maradona ei mikään puhdas pulmunen ollutkaan, ehkä tarinan todellinen konna oli kannattajalauma, joka lähes söi tähden elävältä. Ja ehkä olisi syönytkin, jos siihen olisi tullut tilaisuus.

Mitä tulee jalkapallon ympärillä vellovaan hurmokseen, etenkin jakautuneessa Italiassa ja sen eteläosassa, jota katsotaan nenänvartta pitkin silloin kun se yleensä huomataan: Kapadian elokuva vangitsee sen mestarillisesti. Se saa katsojassa taatusti aikaan epämääräisen olon vain valikoimalla juuri oikeita arkistomateriaaleja ja esittelemällä loputtomia määriä 1980-luvun versioita selfieistä, joita napsittiin pelaajista, jotka yhä enenevissä määrin vaikuttavat peuralta ajovaloissa, kunnes paineesta tulee liian kova selvin päin kestettäväksi.

Kapadia tietää kuinka mennä kohteensa pään sisään ja tässäkin hän suurimmaksi osaksi onnistuu. Loikkimalla pettämisskandaalista raskauteen, Camorran johtamasta rikollisesta alamaailmasta järkensä täysiin menettäneeseen massaan, joka haluaa nähdä mitä ”heidän” Maradonansa tekee pelatessaan Italiaa vastaan, dokumentti ei vain saa ymmärtämään pelaajan myöhempiä valintoja vaan jopa täyteen Kun Harry tapasi Sally -tyyliin haluamaan samaa kuin hän. Vain jotta voisi paeta hetkeksi.

Ehkä brittiläinen elokuvantekijä luopui yhden sanan titteleistään, sillä tässä on oikeasti kyse kahdesta eri ihmisestä, joka on kuin Steven Soderberghin tapa tehdä elokuvia: yksi itselleni, yksi muille. Tai kuten vanha valmentaja toteaa: rakastettava Diego ja hullu Maradona, jotka yhdistyivät hetkeksi, kun hän viimein pystyi levittämään siipensä vähemmän arvostetussa italialaisjoukkueessa masentavan Barcelonan kauden jälkeen.

Se on todellinen altavastaajan tarina, kunnes sen tähti alkaa purra omaa kättään. ”Olen kiinnostuneempi kunniasta kuin rahasta”, toteaa Maradona (vaiko sittenkin Diego?) elokuvan alussa. Hän saa kuitenkin havaita, että on raskasta olla jumala. Varsinkin Napolissa, voimme kuvitella.