Ohjaajalegenda Steven Spielberg on tehnyt monia nerokkaita fantasiaseikkailuja. Hän hallitsee myös vakavammat jännitysnäytelmät. Kun hän joskus yrittää sanoa jotain vakavaa fantasian keinoin, ei lopputulos osu samalla tavalla maaliin. Hänen tuore tieteisjännärinsä on siitä hyvä esimerkki.
Disclosure Dayssä kamppaillaan Yhdysvaltojen eli siis maailman kulissien takana Totuuden hallinnasta. Äärimmäisen salainen mutta loputtomia resursseja hallinnoiva ja kaikkialla läsnäoleva järjestö yrittää estää hallussaan olevan tiedon vuotamista. Toisaalla pieni aktivisijoukko uskoo sen kuuluvan koko maailmalle. Siinä välissä muutama ihminen on molempien mielenkiinnon kohteena samalla kun heille alkaa tapahtua outoja asioita.
Yksi Disclosure Dayn suurimmista ongelmista ei suoranaisesti ole Spielbergin tai hänen käsikirjoitusparinaan toimineen David Koeppin syytä. Elokuvan idea on pimittää kaiken takana olevaa salaisuutta mahdollisimman pitkään ja avata sitä ja sen vaikutuksia hiljalleen. Markkinoinnissa ja ennakkomateriaaleissa se on kuitenkin paljastettu jo aikoja sitten. Olisi kuitenkin pitänyt olla selvää, ettei Spielbergin kaliiberin tekijän uutuutta pystyttäisi pitämään pimennossa. Joka tapauksessa, tässä arviossa lähdetään siitä, että lukija on jotenkin onnistunut välttymään suurimmilta juonipaljastuksilta.
Valitettavasti iso osa Disclosure Dayn ongelmista menee Spielbergin ja Koeppin piikkiin. Kokeneet hittielokuvien tekijät tuntuvat uskovan kiinnostavan idean riittävän juoneksi. Elokuva käsittelee mielenkiintoisia teemoja siitä, miten ihmiskunta reagoisi, jos saisi tietää jotain todella radikaalia. Sitä pohditaan niin geopoliittisen valta-aseman kuin henkilökohtaisten vakaumusten kautta – muutaman ohikiitävän hetken verran. Muuten kaksi ja puolituntisena aivan liian pitkä elokuva koostuu takaa-ajokohtauksista päähenkilöiden selvitessä pälkähästä, koska he tai joku ”vain tietää asioita”. Kenenkään ei pahemmin tarvitse kasvaa tai ponnistella tuon tiedon eteen.
Disclosure Day tuntuu koostuvan erilaisista tarinaideoista, joiden käsittely on jäänyt kesken tai unohtunut, kun mieleen on tullut seuraava kiinnostava ajatus. Totuutta piilottelevat pahikset odottavat jonkinlaisia mystisiä aktivoitumisia, mikä viittaisi siihen, että näitä on enemmänkin. Hyvikset ilmoittavat myöhemmin, ettei näitä ole ikinä ollut kuin kaksi. Aktivoituminen mahdollistaa näiden tärkeiden ihmisten löytämisen – mutta elokuvan mukaan heidän aktivoimisensa edellyttää, että heidän olinpaikkansa tiedetään! Lisäksi ilmeisesti hyvän puolen aiheuttama muutos johtaa heidän tarvitsemansa ihmiset suoraan hengenvaaraan.
Kun katsoja tietää tai aavistaa kaiken takana olevan totuuden, hän tietysti odottaa, että se vie tarinan uusille kierroksille. Sellaisille, jotka vastaisivat tekijöiden pohdiskeluun siitä, mikä voisi uuden maailmansodan partaalla olevassa maailmassa yhdistää ihmisiä. Lopussa aletaankin pedata jotain oikeasti mullistavaa – ja sitten elokuva päättyy kuin seinään!
Kaikista sisällöllisistä ja rakenteellisista ongelmista huolimatta Spielberg on niin osaava tekijä, että hän pitää pyörät pyörimässä ja katsojan kiinnostuksen yllä melko pitkälle. Itse asiassa elokuvan alkupuolisko on nerokasta rakentelua, joka yllättää ja kutkuttaa mielikuvitusta. Loppupuoliskolla tarina harmillisesti hajoaa luennointiin sekä naiiveihin ja jopa lapsellisiin ratkaisuihin, joihin on selvästi päädytty tekijöiden jämähdettyä yhteinäiskulttuurien maailmaan, jossa sukupolvikokemukset vielä olivat mahdollisia.
Etenkin Emily Blunt, Josh O’Connor ja Colin Firth heittäytyvät rooleihinsa vakaumuksella, joka tuo uskottavuutta tilanteisiinkin, joissa sitä ei oikeasti ole.
Jouni Vikman
Disclosure Day -elokuvan traileri
