Oikeastaan pahin karhunpalvelus, jonka Drive-Away Dollsille voi tehdä, on korostaa sen ohjaaja Ethan Coenia. Se vie ajatukset pakostakin sellaisiin loistaviin elokuviin kuin Blood Simple, Fargo, The Big Lebowski, Menetetty maa ja niin edelleen ja niin edelleen. Tosiasia kuitenkin on, että noista mestariteoksista vastanneiden veljesten Ethan ja Joel Coenin teiden erottua, kumpikaan ei ole yltänyt entiselle, yhteiselle tasolle.
Joel Coenin William Shakespeare -sovitus The Tragedy of Macbeth sai kyllä kehuja ja Oscar-ehdokkuuksiakin, mutta se oli synkkä ja haudanvakava. Ethan-veljen soololeffa Drive-Away Dolls puolestaan on sisällöltään höyhentäkin kevyempi ja suurin piirtein yhtä älykäs. Kumpikaan ei ole sellainen herkullinen yhdistelmä vakavaa ja komediallista kuin heidän yhdessä tehdyt hittinsä.
Ystävättäret Jamie (Margaret Qualley) ja Marian (Geraldine Viswanathan) lähtevät tien päälle – käytännössä pakoon itseään: Jamie kyvyttömyyttään vakavaan ihmissuhteeseen ja Marian kyvyttömyyttään rentoon heittäytymiseen. He suuntaavat Drive-Away-palveluun, joka yhdistää siirtoa tarvitsevia autoja ja kulkuvälinettä tarvitsevia ihmisiä. Tietysti he saavat kuljetettavakseen auton, jonne konnakolmikko on kätkenyt salaperäisen salkun.
Sanotaan se suoraan: edes perinteisenä tie-/takaa-ajoleffana Drive-Away Dolls ei ole kovin hyvä. Sen taustatarina on itsetarkoituksellisen hölmö, mikä tekee rikosjuonteen ilmeisesti hauskaksi tarkoitetusta väkivallasta lähinnä ylilyötyä. Elokuvan vakavampaa kasvutarinaa puolestaan rampauttaa romanttisen kemian täydellinen puuttuminen. Järkevän tarinan sijaan kyseessä on sarja koomisia – tai sellaiseksi tarkoitettuja – kohtauksia, joista loppupuolen takavasemmalta tuleva pelastava yllätyskäänne on suorastaan raivostuttavan typerä.
Toisaalta sen coenmaisella taidolla toteutettu typeryys on selvästikin erittäin taidokkaasti käsikirjoitettua, mistä Ethan Coenin ohella vastaa hänen puolisonsa Tricia Cooke. Se tekee hölmöydestä jos ei nyt hauskaa niin ainakin viihdyttävää, varsinkin sopivan vastaanottavassa tilassa, jos ennakko-odotukset ovat matalalla.
On kyllä helppo ymmärtää myös niitä, jotka eivät elokuvasta pidä. Jos jatkuva härski rupattelu pudottaa ulos elokuvasta, sen sisälle on vaikea päästä takaisin. Ja jos kuuluu niihin, joita häiritsee homoseksuaalisuus tasapainoisen ihmisen arkisena olotilana, joka ei kaipaa piilottelua, tuskin kannattaa edes yrittää, vaikka kuinka pitäisi kikkelivitseistä.
Jouni Vikman