Paluuta Arrakisin paahteiselle aavikkoplaneetalle on odoteltu noin kahden ja puolen vuoden ajan. Ensimmäinen Dyyni-elokuva veti yleisöä sankoin joukoin maailman lippuluukuille koronapandemiasta huolimatta ja sai osakseen myös suurta suitsutusta kriitikoiden suunnalta. Odotukset jatko-osaa kohtaan ovat siis olleet oikeutetusti reippaan korkeat.
Huolen häivät voi heittää suoraan romukoppaan, sillä Dyyni: Osa kaksi nousee vakuuttavasti edeltäjänsä rinnalle yhtenä scifigenren ehdottomista huipputeoksista.
Harkonnen-suvun kaapattua valtansa takaisin Arrakisilla Paul Atreides (Timothée Chalamet) joutuu piiloutumaan fremen-kansan keskuuteen hautoessaan vastaiskuaan. Armoton ympäristö pakottaa hänet oppimaan lisää natiivikansan tavoista ja myös itsestään; voisiko hän todella olla profetioiden lupaama suuri messias?
Elokuva toimii oivallisesti jokaisella osa-alueellaan. Sen visuaaliset meriitit ovat ensiluokkaiset ja lähes jokaista kankaalle heijastuvaa kuvaa – niin kullanhohtoisia hiekkadyynimaisemia, uhkaavan mustavalkoisia Harkonnen-kohtauksia kuin tunteikkaita kasvo-otoksiakin – jää jatkuvasti ihailemaan haltioituneena. Puvustus- ja maskeerausosastot ovat toteuttaneet näyttävän omaperäisiä luomuksia ja kaiken kruunaavat toki jälleen Hans Zimmerin mahtipontiset sävellykset.
Myös itse tarina tempaa tehokkaasti mukaansa. Toimintakohtauksia on ripoteltu ykkösosaa tasaisemmin läpi koko kerronnan, mutta romantiikkapuolellekin on jätetty sopivasti kehitystilaa. Elokuvan kulttuureihin, uskomuksiin ja hierarkioihin päästään nyt myös syventymään entistä paremmin, kun maailman perusraamit ovat jo tiedossa. Mielenkiintoisinta on lopulta seurata, kuinka Paulin ja tämän Jessica-äidin (Rebecca Ferguson) hahmokaaret saavat hiljalleen myös hieman synkempiä elementtejä. Elokuva haastaakin kutkuttavasti katsojan lojaaliutta uudenlaisten nyanssien kautta.
Dyyni: Osa kaksi jatkaa saumattomasti ykkösosan kokonaisuutta kasvattaen myös samalla selkeästi kuvioitaan kohti elokuvasarjan kolmatta osaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko Villeneuve tekemään todellisen hattutempun tämän eepoksensa kanssa, mutta ainakin tähän mennessä hänen taiteensa taso pysyy aplodien arvoisissa sfääreissä.
Ira Hurskainen