Puolisentoista vuotta sitten ilmestynyt Happy Death Day oli ilahduttava julkaisu Blumhouse-studion katalogissa. Se oli hauska, kekseliäskin ja sisälsi toistokuvia mukavasti tehostavaa musaa. Päiväni murmelina näpsästi puettuna moderniin kauhukuosiin.
Samalla kaavalla jatketaan. Kuollaan ja herätään aina samaan päivään. Kuolemat tapahtuvat tällä kertaa useimmiten itsareina.
Kakkososassa suunta on pahasti kateissa. Alusta lähtien tyrmistyttää tarinan puuromainen kerronta, joka epätoivoisesti yrittää yliselittää kaiken tarkoitusta. Ykkösen viehko suoraviivaisuus hukkuu kakkosessa pseudorationaaliseen sanahelinään. Sekaan vispataan kahden sentin huuhaa-fysiikkaa sekä kiduttavan karmeaa ”mikä elämässä on tärkeintä” -saippuasoopaa. Satiirina ja huomattavasti anarkisemmin toteutettuna tämä olisi voinut toimia.
Nyt kaiken yllä leijuu oksettava pullamössön lemu. Tyhjälle popparilootalle olisi ollut käyttöä. Jos sarjalle haluttiin luoda 2.0 rebuutti, niin tuloksena saatiin lähinnä 0.1 bugikavalkadi.
Tällä kertaa viiteleffoista mainitaan Inception ja Takaisin tulevaisuuteen 2, mutta ei niistäkään mitään kyetä poimimaan. Tällä toteutusrimalla parempi niin.
Ohjaajana molemmissa on toiminut Christopher Landon, joka uudessa on päättänyt hoitaa kässäröinninkin. Ei olisi kannattanut. Omaperäisyys – mennyttä, yllätyksellisyys – poissa, kauhu – siis mikä? Jäljellä ei ole muuta kuin hataraa yliopistosekoilua, joka ei kaikissa miellyttämispyrkimyksissään osaa päättää, mitä se haluaisi olla.
Aivoja raastavien lifestyle-tuokioiden lomassa joku lienee maininnut, että kai tässä kauhuelementtejäkin pitäisi olla mukana. Niitä on liian vähän ja ne ovat aivan liian laimeita. Leffalle on silti lätkäisty 16-vuoden ikäraja. Parempi olisi ollut suoraan 18, niin alaikäisiä olisi paremmin suojeltu tämän mömmön vaikutukselta.
Positiivisena voi mainita Jessica Rothen, joka edelleen saa hauskoja ilmeitä sekä eleitä aikaan räjähtäneessä ulkomuodossaan. Parempia rooleja hänelle, kiitos.