Joulun seutu tuntuu olevan pingviineille otollista aikaa, varsinkin keisaripingviineille. Vuosi sitten maailmaa valloitti hieno, dramatisoitu dokumentti Pingviinien matka. Tällä kertaa katsojatilastojen kärkeen kiilasi samoista eläimistä kertova tietokoneanimaatio Happy Feet. Yhdysvalloissa se jopa sinnikkäästi piti James Bond -elokuvan Casino Royale ykkössijalta. Happy Feetissa onkin vanhoja muisteleville jopa häiritsevyyteen asti samoja elementtejä, kuvia ja kokonaisia kohtauksia kuin Pingviinien matkassa. Myös Happy Feetissa sivutaan pingviinimytologiaa ja elokuvan pelottavimmat hetket ovat kuin suoraan dokumentista lainattuja.
Etelämantereella pesivät keisaripingviinit löytävät itsensä ja valloittavat puolisonsa omalla sydänlaulullaan. Elokuvassa kuullaankin monia uusia ja vanhoja hittikappaleita veikeiden pingviinien esittämänä. Pingviini, joka ei osaa laulaa, on ennenkuulumaton olento – kunnes Mumble syntyy. Sillä ei ole minkäänlaista lauluääntä, mutta sen räpylöissä on rytmi, joka laulun voimaan uskovien lintujen maailmassa lähentelee rienausta.
Kun kalansaaliit kaikkoavat ja nälkäkuolema uhkaa, joutuu Mumble jopa syytetyksi jumalten vihastuttamisesta tapsuttelullaan. Karkotettuna se ryhtyy uusien ystäviensä, aavistuksen arveluttavan stereotyyppisesti latinorytmien vallassa olevien jääpingviinien kanssa etsimään todellista syytä kalakatoon. Samalla se yrittää selvittää huhuissa elävien, pingviinimaailman ulkopuolisten olentojen salaisuuden. Nämä kun kuulemma kaappaavat viattomia lintuja, tekevät niille ihmeellisiä kokeita ja palauttavat takaisin oudoilla rengastuksilla varustettuina.
Happy Feet on uusi aluevaltaus tietokoneanimaation saralla. Se näyttää niin uskomattoman hyvältä, että välillä on pakotettava itsensä muistamaan, ettei kyse ole autenttisesta kuvamateriaalista. Silti elävän oloisiin lintuihin on tuotu juuri sopivasti ne toisistaan erottavaa karrikointia, joka pitää elokuvan visusti animaation maailmassa. Tärkeintä kuitenkin on, että Happy Feet ei vain ratsasta loisteliaalla ulkoasullaan, vaan käyttää sitä tarinankerrontaa. Valitettavasti se kertoo turhankin monta erilaista tarinaa kerrallaan, ja tuo hahmonsa niin lähelle reaalimaailmaamme, että illuusio särkyy ja katsoja muistaa istuvansa teatterissa katsomassa hänelle saarnaavaa elokuvaa. Onneksi sitä ennen on saatu viettää monta ratkiriemukasta, kiehtovaa ja jännittävääkin hetkeä elokuvan taian vietävänä.