Harry Potter ja puoliverinen prinssi

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Harry Potter -saagan hahmojen viehätys sekä huima visuaalisuus pitävät pinnalla liiaksi pelkän suurta lopetusta rakentelevan väliteoksen oloista seikkailua, kun tarina ja näyttelijät pettävät.

Alku on lupaava, kun pahan lordi Voldemortin kätyrit aiheuttavat tuhoa Lontoossa niin tavallisten ihmisten katseilta kätketyissä velhokortteleissa kuin kaupungin taikavoimattomien asukkaiden keskuudessa. Sitten tämä mielenkiintoinen kahden maailman kohtaaminen unohdetaan kokonaan, ja siirrytään edellisten elokuvien tapaan seuraamaan velho-oppilaiden junamatkaa Tylypahkaan ja elämää siellä.

Muutenkin tarinaa varjostaa hienoinen välinpitämättömyyden tuntu – muutenkin kuin salaperäisen nimihahmon identiteettiä kohtaan, jota kirjassa sentään yritettiin pohtia. Elokuvan taustalla onkin kirjasarjan heikoin teos, jonka olematon juoni on vain yksi pitkä harharetki. Käytännössä Puoliverinen prinssi on rakenteeltaan lähes yksi yhteen edellinen elokuva, Harry Potter ja Feeniksin kilta. Paitsi että Feeniksin killan uusi opettaja, Imelda Stauntonin Dolores Pimento, oli hyväntahtoisessa pahuudessaan kiinnostavampi tapaus kuin Puoliverisen prinssin nuhjuinen Horatius Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ja edellisen osan lopputaistelu käytännössä samojen konnien kanssa tuntui edes jonkinlaiselta kliimaksilta – vaikka nyt tragedian pitäisi olla vieläkin suurempi.

Parhaimmillaan Harry Potter -elokuvat ovat mainiota viihdettä. Azkabanin vanki ja Liekehtivä pikari ovat suorastaan loistavia kevyiden fantasiaspektaakkelien saralla. Puoliverinen prinssi kärsii siitä, että se on liian selvästi väliteos, joka on pakko saada alta pois ennen suurta finaalia. Niinpä, kun aikaisemmat elokuvat ovat toimineet itsenäisinä seikkailuina, Puoliverisellä prinssillä ei ole kunnollista aloitusta tai lopetusta. Se on Harry Potter -tarun vastine Taru sormusten herrasta -eepoksen Kahdelle tornille. Vertailun uskaltaa tehdä, sillä visuaalisesti – varsinkin eräässä loppupuolen pitkässä kohtauksessa – ollaan hyvin lähellä sormustarun upeutta. Tylypahkan käytäviä hyödynnetään paremmin kuin koskaan.

Puoliverisen prinssin tehtävänä on asetella hahmot oikeisiin paikkoihinsa pelilaudalla. Siksi iso osa elokuvasta käytetään aikaisemminkin kevennystä synkkyyden keskelle tuoneisiin pariutumisiin sillä erolla, että nyt aletaan tehdä lopullisia valintoja. Teinilepertelyn lomaan on leikattu muutama kohtaus fanien rakastamaa huispaustakin ainoastaan tuomaan tarinaan hieman vauhtia, koska kirjan kaltaista hahmojen kasvamiseen liittyvää merkitystä niillä ei ole.

Vaihtelua näihin kuvioihin tuovat lordi Voldemortin menneisyyden salaisuuden metsästys nuoresta Tom Riddlestä taikakeinoin säilöttyjen muistojen avulla sekä Potterin varjoon liian monta kertaa jääneen Draco Malfoyn piina. Nuori Malfoy kärvistelee oman luontonsa, perheylpeyden vaatimusten ja hänelle annetun vastuun välissä. Tom Felton onnistuu paikoin vangitsemaan herkullisesti hahmon samanaikaisen ylimielisyyden ja epävarmuuden.

Pitkät suvantovaiheet alku- ja lopputoiminnan välillä tarjoaisivat herkullisia mahdollisuuksia. Valitettavasti nuoret näyttelijät esiintyvät jäykemmin kuin aikoihin, ja aikuistenkin on annettu paikoin vetää roolinsa hieman liian yli.

Kun tarina ei onnistu tempaisemaan mukaansa kuin ajoittain eivätkä näyttelijätkään tunnu kiinnostuneilta rooleistaan, jää jäljelle J.K. Rowlingin luomien hahmojen oma vetovoima, joka kantaa katsojaa silloin, kun usko muuten horjuu. Tätä auttaa ohjaaja David Yatesin visuaalinen ote, joka tuo tarvittavaa jännitettä lähes kohtaukseen kuin kohtaukseen. Silti elokuvan reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa on aivan liikaa minuutteja, joiden aikana vähemmän fanaattinen sarjan ystävä ehtii pitkästyä pahemman kerran.


Aiheeseen liittyvät elokuvat