Nadav Schirmanin dokumenttielokuva In the Dark Room – Pimennossa esittelee katsojalle MagdalenaKoppin, tunnetun terroristi Ilich Ramirez Sanchezineli Carlosin tai Shakaalin vaimon. Elokuvan nimi tulee Koppin harrastamasta valokuvauksesta, jota hän teki aikoinaan myös työkseen.
Kopp asui nuoruudessaan Bavarian osavaltiossa Saksassa. 1960-luvulla hän päätyi Berliiniin, jossa Frankfurtin radikaalivasemmistolaiset saivat houkuteltua hänet riveihinsä. Vasemmistolaisiin liittyminen määräsi Koppin koko loppuelämän suunnan, sillä hän tutustui sitä kautta venezuelalaiseen kapinalliseen, jota kutsuttiin Carlosiksi.
Kopp kertoo tarinaa naisesta, joka ei ollut varma mistään elämässään. Hän ei osaa vastata kysymykseen omista periaatteistaan tai motiiveistaan. Hän ei kertomansa mukaan aluksi edes pitänyt Carlosista, mutta tämän vaarallinen status kiehtoi nuorta tyttöä. Myöhemmin Kopp seurasi Carlosta pelon voimalla. Näinköhän?
Elokuvassa esitelty teoria Koppin valehtelemisesta tuo tarinaan huomattavaa lisämielenkiintoa. Käänteen yllätys ei piile itse väitteessä vaan siinä, että dokumentti pohjautuu täysin Koppin kertomaan, mikä vie tavallaan pohjan koko elokuvalta. Jos Kopp valehtelee, niin miksi hänet on kelpuutettu tarinan keskeiseksi kertojaksi?
On sinänsä hieman outoa, että tyttö tai oikeastaan nainen, joka ei tiedä mitä haluaa, hankkiutuu Palestiinan vapaustaistelijoiden oppiin ja taistelee heidän rinnallaan. Koppin kiemurtelu motiiveista kysyttäessä siis tuskin johtuu siitä, ettei hänellä olisi koskaan ollut ideologiaa toimintansa takana. Päinvastoin. Kopp kärsinee eniten siitä, että Carlosin ideologia muuttui vuosien myötä puhtaaksi vallan tavoitteluksi. Siinä vaiheessa Kopp oli jo niin syvällä radikalismin tai ennemminkin terrorismin syövereissä ettei hänellä ollut enää mitään mahdollisuuksia palata takaisin tavalliseksi kansalaiseksi.
Koppin ja Shakaalin tytär Rosa on dokumentin inhimillisin hahmo. Tyttö ei ole saanut valita elämäntapaansa vaan on epäonnekseen ollut tuomittu elämään lapsuutensa maanpaossa. Rosan pohdinnat isästään, jota ei ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, ovat täysin luontevia. Hän ei ole halunnut käydä isänsä luona vankilassa, koska on pelännyt, että alkaa pitää tästä. Sydäntäsärkevintä Rosan kertomuksessa on kuitenkin se, että hänen äidinäitinsä vihaa häntä, ja on joskus kutsunut häntä jopa paholaisen lapseksi.
Yllättävää kyllä dokumentilla on myös hauskat hetkensä. Magdalena Koppin sisaren kommentit, kuten ”kyllä minäkin olen tehnyt kaikkea sairasta paskaa, mutta..” naurattavat jatkuvasti. Myös tarina epäonnistuneesta rakettihyökkäyksestä aiheutti katsomossa pärskähtelyä – oli tarkoitus ampua alas tietty kone, mutta ammuttiinkin vahingossa joku toinen. Asia on kaukana hauskasta, mutta ironia naurattaa silti.
Koppin selonteko käy välillä hieman pitkäveteiseksi, mutta tarina on kokonaisuudessaan niin kiehtova, että satunnaiset tylsyyden hetket voi antaa anteeksi. Rosan ensivierailu isänsä luona vankilassa antaa tarinalle elokuvallisen ja yllättävänkin loppuratkaisun.