Ruotsissa on panostettu jo vuosikymmenten ajan lasten- ja nuortenelokuviin. Se on tuottanut sellaisia hienoja teoksia kuin Veljeni Leijonamieli (1977) ja Ronja Ryövärintytär (1984). Jokainen elokuva ei tietenkään voi olla klassikko syntyessään.
Sellainen ei ole Martin Högdahlin ohjaama Jäälohikäärme, joka kertoo yläasteikäisestä Mik-pojasta (Philip Olsson). Mikin äiti on kuollut ja isä on alkoholisoitunut epäonnistuneen hevibändin rumpali. Veli Tonykin näyttää ajautuvan kahnauksiin lain kanssa. Niinpä sosiaalityöntekijät päättävät sijoittaa Mikin pohjoiseen tätinsä Lenan (Malin Morgan) luo. Pohjoisessa on, luonnollisesti, talvi, ja paikalliset nuoret eivät skeittaa, vaan ajavat potkukelkalla kouluun. Tätiin paikalliset suhtautuvat nyrpeästi, koska tämä ostaa kirjoja kuolinpesistä.
Mik tutustuu paikalliseen ”posseen”, jota itämaisenoloinen Pi (Feline Andersson) johtaa. Itseään gangstoina pitävillä nuorilla on näppärä kissakaappausbisnes, jolla he hankkivat rahaa karkkiin, sarjakuvalehtiin sekä muuhun makeaan elämään. Mik tutustuu naapuriin vanhapoikaveljeksiin Bertiliin (Dick Idman) ja Begntiin (Jarl Lindblad), jotka eivät kalastusoikeuskiistan takia ole puhunaat 30 vuoteen, vaikka seinänaapureina asuvatkin.
Mik on kiinnostunut valaiden sielunelämästä, ja tätä kerronnan linjaa kuljetetaan mukana läpi koko elokuvan. Syynä lienee ollut valottaa valaiden kaipuuta elää perhekunnittain ja ryhmissä. Syytä Mikin kiinnostukseen valaisiin ei paljasteta, ja dramaturginen ratkaisu jääkin varsin irralliseksi ja näin ollen epäkiinnostavaksi.
Monet muutkin elokuvan ratkaisut tuntuvat pakotetuilta ja kömpelöiltä. Se että tekee lapsille ja varhaisnuorille suunnattua elokuvaa, ei saa johtaa kerronnalliseen laiskuuteen ja suoranaiseen hölmöyteen. Tarinaan on selvästi ladattu hyviä ideoita, mutta toteutuksen asteella maalista on ammuttu ohi pahasti. Sääli, sillä aineksia parempaan tarinankäsittelyyn olisi ollut. Selitys elokuvan nimelle paljastuu kyllä katsojalle selvästi. Sillä ei vain ole kovin paljoa merkitystä tarinan kannalta.