Kotimaiset tieteiselokuvat eivät ole ihan jokapäiväistä tarjontaa elokuvateattereissa. Kun etukäteen luki Jälkeemme vedenpaisumus -elokuvan fuusioreaktoreista, tuhoutuneesta tulevaisuuden maailmasta ja aikamatkustelusta, olo oli hieman huolestunut. Kaikki kuulosti kiitettävän kunnianhimoiselta, mutta kaikki tuntui vaativan enemmän resursseja kuin suomalaisilla elokuvantekijöillä on yleensä mahdollista saada käyttöönsä.
Onneksi edellä mainittu on lähinnä taustaa huomattavasti pienimuotoisemmalle ja sellaisena erinomaisesti toimivalle tieteisdraamalle. Sen scifi on inhimillisen kokoista ja ennen kaikkea ihmislähtöistä.
Tuomas Nilsson on nuori fyysikko Henrik, joka yhdessä Linnea Leinon näyttelemän Julian ja Kasperi Kolan esittämän Sakarin kanssa onnistuu kehittämään uuden, mullistavan energianlähteen. Maapallon ongelmien ratkaisemisen sijaan se joutuu kaupalliseen käyttöön, mikä 40 vuotta myöhemmin on johtanut traagisiin seurauksiin globaalilla ja henkilökohtaisella tasolla.
Onneksi on myös kehitetty teknologia, jolla ihmisen tietoisuuden voi lähettää ajassa taaksepäin omaan nuorempaan itseensä. Henrik ja Sakari lähetetään syntymän hetkeen odottamaan aikaa, jolloin he voivat käytöstään muuttamalla muuttaa myös maapallon tulevaisuuden. Elokuvahan loppuisi lyhyeen, jos kaikki menisi kuin Strömsössä. Vanhojen sielujen kasvaessa lapsuudesta kohti nuoruuden H-hetkeä tärkeäksi hahmoksi nousee Elias Westerbergin esittämä koulukiusattu nuorukainen.
Ossi Hakalan käsikirjoitus on kiehtova, ja huomattavasti kokeneempi Arto Halonen sen verran rutinoitunut tekijä, että hän pystyy peittämään niin loogiset kömmähdykset kuin resurssien rajallisuudetkin. Tärkeässä käännekohdassa olisi ollut helppo eksyä komedian puolelle, mutta kurssi pysyy vakaana ja tilanteen humoristisuus lähinnä korostaa mahdottoman tehtävän vakavuutta.
Pienimuotoisenakin Jälkeemme vedenpaisumus osoittaa, mistä ihmiskunnan ongelmat kumpuavat. Samalla se kertoo, miten ne olisi mahdollista myös ratkaista.
Jouni Vikman
Jälkeemme vedenpaisumus -elokuvan traileri
