Edgar Rice Burroughsin 11-osaiseen Mars-sarjaan perustuva John Carter on viimeisin Antiikin ikiaikaista kuvastoa tieteisfiktioon sekoitteleva Hollywood-spektaakkeli. Sen meluisa ulkokuori kätkee sisäänsä kovin vähän mitään merkityksellistä: keskeinen motiivi on jatkuva liike, joka sinänsä sopii pohjatekstien viihteelliseen henkeen.
Nimisankarin (Taylor Kitsch) seikkailut kerrotaan tarinana elokuvan sisällä. Nuori Edgar Rice Burroughs (Daryl Sabara) saa edesmenneeltä enoltaan perinnöksi valtavan kartanon. Maallisen omaisuuden lisäksi sieltä löytyy päiväkirja, jonka eno on jättänyt vartavasten veljenpoikansa luettavaksi.
Päiväkirjassaan Carter kertoo ihmeellisen tarinansa. Perheensä menettänyt kertoja on jättänyt taakseen virkansa konfederaation ratsuväkikapteenina ja omistanut elämänsä muinaisen intiaanikullan etsimiseen. Aarteen jäljille päästyään Carter saa kuitenkin vastaansa salaperäisen kaapumiehen, jonka sinisenä hohtava koru sinkoaa päähenkilön vieraalle planeetalle.
Planeetta on Mars, paikallisten kielellä Barsoom. Käynnissä on sisällissota punaisten ja sinisten välillä. Pahiksia johtaa Sab Than (Dominic West), joka on saanut kaapuklaaniin kuuluvalta, muotoaan muuttavalta Matai Shangilta (Mark Strong) käyttöönsä mystisen tuhoaseen. Sillä hän pyrkii orjuuttamaan Heliumin kaupungin ja saamaan vaimokseen sen kauniin prinsessan, Dejah Thorisin (Lynn Collins).
Edellä mainittujen ihmishahmojen lisäksi planeetan syrjäseutuja asuttaa nelikätisten ja vihreiden, suurilla torahampailla varustettujen Tharkien rotu. Marsin ilmakehässä ketterästi liikkuva ja valtaviin loikkiin kykenevä Carter nousee kykyjensä myötä muukalaisten sankariksi ja johdattaa heidät lopulta sotaan.
Animaation parissa ansioitunut Andrew Stanton (Nemoa etsimässä, WALL-E) ei ohjaajana saa elokuvaan samanlaista imua kuin kollegansa Brad Bird, joka äskettäin herätti Mission Impossible -sarjan uuteen eloon. Pixar-animaatioiden huikeat visuaaliset ideat loistavat poissaolollaan seikkailussa, joka on kuviltaan hiilikopio kaikista viime vuosien rymistelyistä.
John Carterin sympaattisin puoli tulee pohjatekstistä. Vanhentuneita ajatuksia Marsissa elävistä ihmisistä ja älyttömistä keksinnöistä ei ole edes yritetty päivittää nykypäivään, ja ne tuovat tarinaan sadunomaista tunnelmaa. Katsoja voi asennoitua siihen, ettei kyseessä ole kuin Burrougshin mielikuvituksen hurja tuote.
Valitettavasti sadunomaisuus ja vanhan ajan seikkailu hukkuvat aivan liian usein tarpeettoman räiskinnän alle. John Carter on koko ajan liikkeessä, volyyminappulat kaakkoon väännettyinä. Hahmot joutuvat huutamaan vuorosanansa, koska efektihumu peittäisi normaalipuheen alleen.
Voi vain odottaa, että elokuvantekijät Yhdysvalloissa alkaisivat hiljalleen havahtua siihen, etteivät tietokone-efektit tai päälleliimatulta tuntuva 3D ole enää aikoihin riittäneet sisällöiksi. Kaivattaisiin parempia tarinoita ja ennen kaikkea sydäntä. John Carter ei ole markkinoiden rumin efektituote, mutta ei sen pröystäilevässä kuoressa mitään kaunistakaan ole.
John Carter -elokuvan traileri
Filmtrailer.com