Saim Sadiqin ohjaama Joyland jäi kotimaassaan Pakistanissa uskonnollisen moraalipoliisin käsiin ja maan hallitus kielsi elokuvan julkaisun. Poliittiset tahot väittivät elokuvan olevan vastoin pakistanilaisia arvoja sekä suora hyökkäys islamia kohtaan. Maailmalla kohahdettiin ja lopulta elokuvasta tuli maan virallinen Oscar-ehdokas.
Joylandin ensi-ilta oli lopulta Pakistanissa 18. marraskuuta, vaikkakin sensuroituna versiona. Elokuvasta jouduttiin saksimaan seksikohtauksia pois.
Mistä tässä Cannesissakin palkitussa leffassa on sitten kyse? Uskonnollisesta sensuurista, seksuaalisuudesta, maskuliinisuudesta, rakkaudesta, vapaudesta sekä konservatiivisen patriarkaatin haastamisesta. Melko kevyitä aiheita siis.
Ison pakistanilaisperheen poika Hader (Ali Junejo) elää vaimonsa rahoilla, mikä on suuri häpeä isälle. Hader löytää vihdoin ja viimein töitä tanssiryhmästä, jota johtaa villi ja vapaa transnainen Biba (Alina Khan). Hader löytää itsestään salattuja uusia puolia, kun hän tajuaa rakastuvansa Bibaan.
Hader joutuu kyseenalaistamaan oman seksuaalisuutensa, uskontonsa, perhearvot sekä pakistanilaisen uskonnollisen moraalikoodiston ajautuessaan syvemmälle tähän kimuranttiin suhteeseen. Perinteet ja ummehtuneet sukupuoliroolit saavat kyytiä, kun Haderin salattu elämä aiheuttaa hallitsemattoman syöksykierteen perheen sisällä.
Joyland kertoo hienosti, kuinka itsensä kieltäminen tukehduttaa ihmisen. Tabut on tehty murrettaviksi ja idolit murskattaviksi. Ohjaaja Sadiq ja leffan näyttelijät heittävät itsensä rohkeasti peliin, sillä esimerkiksi Bibaa näyttelevää transnaista Alina Khania on vainottu hänen koko elämänsä ajan.
Joyland on hieno ja koskettava elokuva, joka yllättää tummuudellaan ja surumielisyydellään. Joyland ei ole mikään hyvän mielen romanttinen elokuva, vaan se pakottaa katsojan ajattelemaan maailman menoa vähän laajemmalta spektriltä. Maailmassa on edelleenkin miljardeja uskontojen tukehduttamia ihmisiä, joiden elämä on tuskin erityisen arvokasta pelon ja vainon keskellä.
Niko Ikonen