Ujo ja päähänpotkittu amerikkalaisnuori David Rice havaitsee pystyvänsä siirtymään ajatuksen voimalla paikasta toiseen. Hän tarttuu tilaisuuteen, karistaa kotiseutunsa tomut jaloistaan ja aloittaa pankkiryöstöjen turvin ylellisen elämän, johon kuuluvat siirtyminen silmänräpäyksessä metropolista toiseen ja lekottelu paikoissa, joihin muut eivät pääse, kuten muinaismuistojen päällä.
Kahdeksan lihavan vuoden jälkeen matkaan tulee kuitenkin mutkia. David havaitsee joutuneensa ajojahdin kohteeksi ja saa huomata, ettei olekaan kykyineen ainutlaatuinen. Yrittäessään saada elämäänsä uudelleen raiteilleen vanha suola alkaa janottaa ja David ottaa yhteyttä kouluaikaiseen ihastukseensa. Valitettavasti samalla hän asettaa Millie-neitosensa ”hyppääjiä” metsästävän ikivanhan järjestön tähtäimeen.
Panosten kovetessa tarinan pitäisi tässä vaiheessa siirtyä uudelle vaihteelle, mutta ikävä kyllä se vain pysähtyy loputtomaksi nahisteluksi, joka ei oikeasti kuljeta mitään teemoista eteenpäin. Myös muutenkin luonnostellusti esiteltyjen henkilöiden kehittäminen pysähtyy kuin seinään.
Hayden Christensen on pääosassa jälleen samanlainen samastumista hylkivä puunukke kuin kaikissa muissakin elokuvissaan ja häntä metsästävä Samuel L. Jackson kävelee epäuskottavan fanaatikon osansa läpi automaattiohjauksella. Vain Jamie Bell tavoittaa jotain mielenkiintoista yliluonnollisen kykynsä hinnan hyväksyneenä, maailman ulkopuolelle asettuneena hyppääjänä. Rachel Bilsonin Millie voisi yhtä hyvin olla O.C.-sarjan Summer Roberts kesätöissä, mutta jos kyseistä tv-sarjaa on kaunottaren vuoksi seurannut, ei Jumperkaan petä.
Jumper muistuttaa muutenkin enemmän nykyään suosittujen yliluonnollisten tv-sarjojen pilottia kuin itsenäistä elokuvaa. Se esittelee periaatteessa mielenkiintoisen konseptin, muutaman päähenkilön, vihjailee kaiken taustalla olevasta mytologiaan ja petaa itsensä tilanteeseen, jossa saman tarinan voi kertoa yhä uudelleen. Tv-sarjassa tällainen kaiken auki jättäminen toimii katsojien koukuttajana, elokuvassa se on vääränlaista kerrontaa.
Kaikista moitteista huolimatta elokuva tavoittaa ajoittain jotain, joka viehättää Teräsmies-, Ryhmä-X– ja Hämähäkkimies-sarjakuvansa säästänyttä katsojaa. Ennen postmodernia supersankareiden synkistelyaikaa sarjakuvien yliluonnolliset kyvyt lietsoivat voimafantasioita: vanhemmat eivät ymmärrä ja yhteiskunta ahdistaa, mutta voimien avulla voi iskeä takaisin. Kukapa teini ei joskus olisi haaveillut itsenäisestä asumisesta ylellisyyden keskellä. Suurimman osan ajasta mielikuvituksettomilta vaikuttavat käsikirjoittajat keksivät satunnaisesti päähenkilöiden kyvyille myös kutkuttavia ilmenemistapoja, jotka houkuttelevat hymyn huulille. Supersankareiden sielunelämästä kiinnostumattomien kasvoilla ilme on kuitenkin hyvin erilainen.