Tämän vuoden aikana on ilmestynyt parikin elokuvaa, joiden tarina katkeaa kuin seinään, ja katsoja voi vain toivoa jatko-osaa.
Esimerkiksi Ghibli-studion animaatio Aya ja noita pääsee vasta alkuun nuoren päähenkilönsä kasvutarinassa, kun koko hoito päättyy melkoiseen cliffhangeriin ovikellon soimisen myötä. Huomattavasti isompi kesken jäävä tarina on tietysti Denis Villeneuven Dyyni, joka ehtii käydä läpi vasta noin kaksi kolmannesta Frank Herbertin ensimmäisestä kirjasta.
Kun kyseessä on selvästi jatkuva tarina, sen kesken jääminen vaikuttaa mielipiteeseen itse elokuvasta. Takahide Horin vuosia pikkutarkasti väsäämän stop motion -animaation tapauksessa näin ei kuitenkaan ole.
Se johtuu siitä, että vaikka Junk Headilla on selkeä päähenkilö, jota jopa taustoitetaan jonkin verran, sen koko keston aikana ei synny koherenttia tarinaa. Ennemmin kyse on jatkuvasti muotoaan muuttavan päähenkilön kohtaamista oudoista ympäristöistä ja olennoista ja niiden yhdessä luomista vinkeroista tunnelmista.
Tulevaisuudessa ihmiskunta on saanut kasvatettua elinajanodotetta määrättömästi, mutta samalla se on muuttunut hedelmättömäksi. Planeetta on toinen toisensa päälle rakennettuja sokkeloisia kerroksia, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin.
Niihin eksyy erinäisten sattumusten seurauksena tarinamme päähenkilö, jolta katoaa identiteettikin hänen robottivartalonsa vahingoittuessa. Näin ollen katsojalla ei ole häneen mitään muuta suhdetta kuin heräävä hoivausvaisto puolustuskyvyttömän ja ympäristöään ymmärtämättömän hahmon joutuessa yhä uusiin ahdistaviin tilanteisiin.
Takahide Hori on onnistunut luomaan mitä järjettömämpia yhteisöjä ja ympäristöjä maailmassa, josta on kadonnut kaikki merkitys. Niinpä päähenkilön yhä syvemmälle käyneen matkan päättyessä kesken kaiken katsoja ei oikeastaan odota mitään jatkoa, tuntee vain halua nähdä lisää tätä mielikuvituksellista maailmaa.
Jouni Vikman