Muistatteko, kun Rachel Green luki pehmopornoa Frendeissä? Nicole Garcian sovituksessa Milena Agusin kirjasta ei ehkä ole kiertoilmauksia miehen sukupuolielimille, mutta kiillotetusta ulkoasusta huolimatta se tuntuu joltakin kirjakaupan takanurkassa myytävältä. Tai niin kuvittelisin. Minähän luen vain Jack Reacheria.
Gabrielle (Marion Cotillard, joka suurimman osan ajasta joko itkee tai juoksee metsässä) ja hänen miehensä José (Alex Brendemühl) ovat matkalla Lyoniin, missä heidän teini-ikäinen poikansa esiintyy pianokilpailussa. Viattoman oloinen perhematka kuitenkin keskeytyy, kun Gabrielle huomaa tutun osoitteen: se nostaa pintaan unohtuneita muistoja, joista hän ei ole täysin päästänyt irti. Eikä ilmeisesti aiokaan.
Nicole Garcia tunnetaan edelleen pääasiassa näyttelijättärenä, vaikka hän on kirjoittanut ja ohjannut jo kahdeksan elokuvaa. Jotkut hyviä (Place Vendôme) jotkut vähemmän hyviä (Un beau dimanche), kaikki kiistämättömän ranskalaisia. Mikä, kuten olemme saaneet huomata, ei aina ole hyvä asia.
Sardiniasta 1940 luvun Provenceen siirretty Kaikki mitä rakastimme ei ole poikkeus. Se on ajankuvakonvehti, joka saattaisi olla ihan mukava, mutta se venyttää uskottavuuden rajoja. Sanotaan suoraan: jos pystyy nielemään Cotillardin lemmenkipeänä, kylän opettajaan pihkaantuneena tyttösenä, kaikki muukin menee alas. Muussa tapauksessa kannattaa pysyä kaukana.
Garcia ei jätä mitään puolitiehen. Kertomuksessa laventeliviljelijän tyttärestä, jota yhteisö hylkii ja joka pakotetaan käytännön liittoon (koska ”hän tarvitsee miehen”), on kaikkea: järjestettyjä avioliittoja, luokkaeroja, upeita maisemia ja… munuaiskiviä, joihin alkuperäisnimi viittaa. Niin, ja lemmenkohteena vakavasti sairas sotaveteraani, jota esittää byronmainen Louis Garrel niin tylsästi, että hän nukahtaa pianoa soittaessaan. Mikä ei tule yllätyksenä kuten ei tule yllätysloppukaan, sillä nyt ollaan melodraamamaassa. Maagisessa paikassa, jossa tunteet leijuvat korkeammalla kuin alpit, jonne kaksikko päätyy, ja ihmiset huokailevat paljon.
1950-luvun siistejä sotaeepoksia mukailevan Hacksaw Ridgen ja Suomen teatterit syystäkin skipanneen Valo valtameren yllä -elokuvan ohella Kaikki mitä rakastimme on jälleen yksi tapaus, jossa tekijä jää menneisyyden vangiksi. Siinä ei ole mitään modernia. Sovittaessaan Hollywoodissa studiokauden huipulla tuottamien niin sanottujen ”naiselokuvien” teemoja Garcia on saanut aikaiseksi jotain, joka olisi saattanut nousta sellaisten elokuvien kuin Mieletön rakkaus tai Synkkä voitto tasolle. Jos se vain olisi ollut hyvä. Nyt se vain haisee koipalloilta.
On ihan ok tehdä kunnianosoituksia rakastamilleen elokuville. Tai unohtaa hetkeksi ironia ja kyynisyys – häpeilemätön naiivius ja ihmetys ovat klassikkoelokuvien suola. Mutta jos ainut ero uuden ja vanhan elokuvan välillä on parempi äänentoisto ja terävämpi kuva, on syytä huoleen.
”Parisuhteet ovat minusta kuin hai. Niiden täytyy liikkua jatkuvasti eteenpäin tai ne kuolevat”, totesi Woody Allen Annie Hall -klassikossaan. Samaa voisi sanoa elokuvasta. Ei pidä pelästyä: hai ei ole vielä täysin kuollut. Mutta Kaikki mitä rakastimme -elokuvan tapauksessa se näyttää hyvin väsyneeltä.