Suomi on kahvin, keskikaljan ja karaoken luvattu maa – ja usein nämä kolme vieläpä yhdistyvät sujuvasti keskenään jossain syrjäisessä lähiräkälässä, kotona tai vaikkapa karaoketaksissa matkalla karaokebaariin. Karaoke on yhtä perisuomalainen ilmiö kuin juhannuskännit tai harmaan loskainen vappu. On tietenkin aivan luonnollista tehdä dokumenttielokuva tästä japanilaistenkin suosimasta ajanvietteestä ja harrastuksesta.
Einari Paakkanen on tehnyt sydämellisen dokumentin aivan tavallisista suomalaisista ihmisistä, jotka uskaltavat antaa kaikkensa karaokea laulaessaan. Osalle heistä laulaminen on ainut keino ilmaista itseään, toiset rakastavat karaoken yhteisöllisyyttä, jotkut purkavat pahaa oloaan ja joku on menettänyt läheisen. Tarinoitahan Suomessa riittää.
Paakkanen on aiemmin tehnyt Isäni tähtien takaa -nimisen dokumenttielokuvan (2016), joka kertoo ohjaajan Veikko-isästä, joka uskoo muun muassa pystyvänsä parantamaan parantumattoman syövän. Veikko kommunikoi myös ulkoavaruuden valo-olentojen kanssa, mikäli hänen sanomisiaan on uskominen. Myös tämä laatudokkari kannattaa katsoa – et tule pettymään.
Karaokeparatiisi on melko läheistä sukua Joonas Berghällin hienolle Miesten vuorolle (2010). Alkupuolisko menee naureskellessa näiden läpeensä suomalaisten ihmisten kanssa, mutta nauru loppuu lyhyeen, kun heidän tarinansa alkavat avautua katsojille. Osa niistä hellyttää, toiset taas koskettavat syvästi. Kylmäksi tämä dokumentti ei todellakaan jätä
Evi on tehnyt yli kaksikymmentä vuotta karaoke-emännän hommia ympäri Suomea. Hän haluaisi tehdä enemmän töitä vanhusten ja mielenterveyskuntoutujien kanssa, mutta siitä ei makseta tarpeeksi. Evillä on ollut rankka lapsuus, siksipä hän kokee kanssaihmisten auttamisen tärkeäksi. Hän haluaisi terapeutiksi, mutta osaapa hän onneksi lohduttaa juopuneita surijoita myös ilman tutkintoja.
Kari taas kaipaa rakkautta. Hänellä lienee Suomen ainut karaoke-autokorjaamo, jossa kyläläiset käyvät laulamassa rakkaita laulujaan. Rohkaistuuko Kari lopulta poistumaan omalta tontiltaan, jotta löytäisi rakkauden? Ainakin hänen tyttärensä haluaisi kovasti niin.
Elina sairastaa Parkinsonin tautia, mutta hän ei anna sairautensa estää laulamasta kotimaisia punk-klassikoita ja pitämästä hauskaa. Elina kiertää helsinkiläisiä karaokebaareja odottaessaan tärkeää leikkausta, joka voi muuttaa hänen elämänsä suunnan.
Laura laulaa, koska puhuminen tekee kipeää. Hän tekee surutyötä ja haaveilee samalla tähteydestä. Laura kiertää miehensä kanssa erilaisia karaokekisoja, mutta ainakaan vielä hän ei ole sellaista voittanut.
Megaujo hevimies Toni saa supervoimia karaokesta. Hän ei uskalla lähestyä ihmisiä, mutta kokee toisaalta ihania onnen väristyksiä ihmisten taputtaessa ja hurratessa hänelle. Aplodit auttavat Tonia jaksamaan yksitoikkoisessa työssään työmaaportin vartijana.
Suomessa on tuhansia yksinäisiä ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kohdanneet menetyksiä. Ihmisiä, joiden elämä on päivittäistä kamppailua. Karaoke voi toimia myös parantavana voimana. Dokumentti antaa heleän äänen näille ujoille, rikkinäisille, yksinäisille ja sairaille sieluille. Näitä ääniä on vaikea kuulla muuten.
Ajattele siis tätä seuraavalla kerralla, kun naureskelet sille yksinäiselle humalaiselle, joka vetää sen iänikuisen Ukkometson, Hopeisen kuun tai Joutsenlaulun kulmakuppilan karaokessa. Juuri tämän ihmisen tarina saattaa olla hyvinkin traaginen, eikä hänellä ole välttämättä muuta henkiriepua kuin se viikonloppuinen karaoke.
Karaokeparatiisi on melko varmasti vuoden hauskin ja koskettavin kotimainen dokumenttielokuva. Elokuva on kuvattu hienosti, sen tarinat paljastuvat hiljalleen, sitä sitä ole pituudellakaan pilattu. Mikäli henkilövetoiset dokumentit ovat lähellä sydäntä, kannattaa Karaokeparatiisille antaa mahdollisuus – karaoke on elokuvan nimestä huolimatta pelkkä ihmisiä yhdistävä tekijä, ei varsinaisesti sen aihe.
Niko Ikonen