Kätyrit, nuo Facebook-äitien fanittamat, ihanan hauskat ja söpöt keltaiset demonit. Jo ensimmäinen Kätyrit-elokuva vuonna 2015 osoitti hahmojen olevan niin hauskoja veikkosia, että kävelevien juustonaksujen ympärille voi rakentaa ihan hauskan ja toimivan elokuvan. Samoilla linjoilla ollaan yhä, kun seitsemän vuotta sitten leffateattereissa nähty animaation kulmakivi saa jatkoa.
Okei, sarkasmi sikseen. Kätyrit: Grun tarina on oikeasti ihan hauska leffa. Oikeastaan jopa todella hauska. Hetkittäin hihittelin niin kovaa, etten meinannut saada tukkoisen nenäni läpi henkeä. Leffan tarinallinen anti on toki aika nähtyä antia superpahisjoukkoineen ja -kliseineen, mutta eihän kukaan mene katsomaan minion-toilailuja etsiessään uutta Kummisetää. EIHÄN?
On turvallista sanoa, että leffa tulee toimimaan nuorelle kohderyhmälleen oikein hyvin ja ehkäpä heidän vanhempansakin voivat saada siitä jotain irti. Leffa nimittäin vilisee viittauksia 1970-lukuun, ja sen musiikillinen puoli on Itse ilkimys -sarjalle tuttuun tapaan erinomainen. Itse ilkimys (Despicable Me, 2010) elokuvasta tulee muutenkin mieleen. Kätyrit on ajettu huomattavasti ahtaampaan osaan kuin aiemmin, ja elokuva tuntuu itse asiassa valtaosan ajasta vain suoralta Itse ilkimys -esiosalta.
Ja esiosa Grun tarina todellakin on. Sarjaan tarkemmin tutustunut katselija saakin bongailla silmäniskuja sekä myhäillä viittauksille ja muista sarjan leffoista tuttujen hahmojen cameo-rooleille oikein olan takaa, sillä niitä riittää. Niin omituiselta kuin se saattaa kuulostaakin, elokuva on omalla tavallaan jopa nostalginen.
Elokuvan alkuperäisellä ääniraidalla komeilee niinkin vaatimattomia nimiä kuin Jean-Claude Van Damme, Lucy Lawless, Dolph Lundgren ja Danny Trejo, joiden kortta kekoon ei luonnollisesti kuulla suomidubbauksessa. Petri Hantun ohjaama kotimainen ääninäyttely (täkäläisinä tähtiniminä muun muassa Ville Haapasalo, Hanna Pakarinen, Leena Uotila, Jussi Lampi ja Pete Parkkonen) on kuitenkin hyvin onnistunutta ja korkeatasoista, eikä se häiritse missään vaiheessa.
Itse kätyrithän eivät suomea puhu, mutta suut kyllä liikkuvat kovaan tahtiin Pierre Coffinin äänellä milloin espanjaa, saksaa, ranskaa ja mielikuvituskieliä yhdistellen. Teattereihin tulee niin dubattu kuin alkuperäinenkin versio.
Animaatiojälki on niin ikään hyvää, kuten Illuminationilta sopii odottaa. Ihan Pixar-tasoa se ei ole, mutta leffa on silti mukavaa ja värikästä katseltavaa. Harmi vaan, ettei itse keltaisille sählääjille liiennyt niin paljon aikaa kuin olisi suonut. Kyllähän kaikki tuntevat jo Grun, mutta parrasvalon ulkopuolelle jääneitä kätyreitä on varmaan vielä ainakin tuhansia.
Niklas Tirkkonen