Suomessa on tehty useita hienoja dokumenttielokuvia, joiden aiheet ja henkilöt ovat olleet peräisin dokumentaristien omasta elämästä. Esimerkiksi Anu Kuivalaisen Orpojen joulu (1994) ja Lasse Naukkarisen Taiteiljaelämää (1999) lukeutuvat kotimaisen dokumenttielokuvan parhaimmistoon.
Henkilökohtaisuudessa on kuitenkin riskinsä. Jos dokumentaristi siirtyy kameran takaa sen eteen, hän tuo näkyviin paitsi arvonsa ja asenteensa myös luonteenpiirteensä. Wille Hyvösen ohjaamassa Kummisetäni thaimorsiamessa tapaamme nuoruuden intoa huokuvan dokumentaristinalun, jonka ehdottomuus pilaa koko elokuvan.
Tunnin mittaisen dokumentin lähtökohta on kiinnostava. Hyvösen kummisetä Seppo on menossa naimisiin Thaimaassa tapaamansa Pinin kanssa. Hyvönen pitää romanssia hyväksikäyttösuhteena, sillä hänen mielestään tosirakkaus edellyttää puolisoilta taloudellista tasa-arvoisuutta. Miehet lähtevät yhdessä Thaimaahan, Seppo tapaamaan Piniä ja Wille tarkkailemaan pariskunnan vuorovaikutusta.
Thaimaassa Hyvönen käyttäytyy epäkohteliaasti ja -kunnioittavasti isäntäväkeään kohtaan. Hän kyseenalaistaa Sepon ja Pinin rakkauden joka käänteessä, piinaa pariskuntaa tungettelevilla kysymyksillä ja poimii kadulta paikallisia miehiä arvioimaan suhteen laatua. Hyvönen myös takavarikoi kummisetänsä lompakon, jotta perheen olisi pakko pärjätä Pinin rahoilla.
Seppo ja Pin suhtautuvat vieraansa käytökseen kärsivällisesti, vaikka kokevat sen selvästi loukkaavaksi. On vaikea uskoa, että Hyvösen sentimentaalisesti esiintuotu mielenmuutos elokuvan loppupuolella onnistuisi paikkaamaan kaikkia kummisedän ja -pojan suhteeseen Thaimaassa tulleita kolhuja. Epäselväksi jää sekin, mikä saa Willen lopulta vakuuttumaan Sepon ja Pinin tunteiden aitoudesta.
Niin kriittisesti kuin Hyvönen kumminsa naimakauppoihin suhtautuukin, hänen arvostelunsa on oudon valikoivaa. Kun Seppo tuo morsiamensa kolmeksi kuukaudeksi Suomeen, Pinin pieni Kwen-poika jää Thaimaahan. Tähän seikkaan Hyvönen ei juuri kiinnitä huomiota, puhumattakaan että kyseenalaistaisi menettelyn.
Yleisellä tasolla dokumentti ei onnistu kertomaan mitään uutta thaimaalaisten naisten ja länsimaisten miesten keskinäisistä suhteista. Myöskään Sepon ja Pinin tarinan erityisyys ei avaudu katsojalle, koska pariskunta joutuu olemaan jatkuvasti puolustuskannalla. Dokumentin päähenkilöt sulkeutuvat kuin simpukat kuvausten edetessä.
Jarmo Kiurun käsivarakuvaus on levotonta ja heiluvaa. Se tuntuu olevan linjassa ohjaajan päähenkilöihinsä kohdistaman katseen kanssa. Seppoa ja Piniä ei malteta tarkastella rauhassa ja tilaa antaen, heidän omilla ehdoillaan. Näin ollen he eivät myöskään tule kunnolla nähdyiksi. Dokumentille tämä on vakava puute.