Kun New Jerseyssä asuva, kaapissa oleva etsivä Laurel Hester (Julianne Moore) saa kuulla olevansa parantumattomast sairas, hän haluaa vain turvata paljon nuoremman partnerinsa Stacie Andreen (Ellen Page) tulevaisuuden. Lain mukaan Stacie ei kuitenkaan voi saada lesken etuja. Laurelin kannalla oleva aktivisti (Steve Carell, joka tuntuu vaeltaneen kuvaan jostain toisesta elokuvasta – eikä kovin hyvästä sellaisesta) saa hänet haastamaan järjestelmän, joka kieltää häntä rakastamasta.
Nyt on todistettu, ettei salama iske kahdesti samaan paikkaan. Love Is Loven on kirjoittanut Ron Nyswaner – mies, joka käsikirjoitti Jonathan Demmen käänteentekevän Philadelphian. Vaikka sekin oli ylenpalttisen melodramaattinen (kuka pystyy katsomaan irvistelemättä Tom Hanksia kuuntelemassa oopperaa?), siinä oli keveitä hetkiä, jotka saivat katsojan välittämään oikeustapauksen lisäksi myös elokuvan hahmoista. Niin ei ole nyt. Kun lauseita kuten ”Haluan vain oikeutta rakastamalleni naiselle” ja ilmauksia kuten ”avioliiton pyhyys” heitellään edestakaisin niin usein, että niistä tulee bumerangeja, Love Is Love on paikoin noloa katsottavaa.
Elokuvalla, joka perustuu tositapahtumiin ja Cynthia Waden Oscar-palkittuun lyhytdokumenttiin, on paljon todistettavaa. Siinä ongelma varmaan piileekin. Nick and Norah’s Infinite Playlist -elokuvan ohjaaja Peter Sollett yrittää epätoivoisesti miellyttää ja osuu omaan nilkkaansa. Aina kun mahdollista, katsojaa muistutetaan siitä, että kyseessä on Hyvin Tärkeä Elokuva Hyvin Tärkeästä Aiheesta. Vaikka jälkimmäinen on totta, Sollettilla on tarvittavaa hienotunteisuutta yhtä vähän kuin Suuri puhallus 2:n juonentapainen oli selkeä. Oikeasti: mistä siinä oli kyse?
Ja sitten näyttelijät. Love Is Love on ennen kaikkea aivan väärin miehitetty. Yleensä luotettavat Julianne Moore ja Ellen Page ovat yhtä uskottava pari kuin Adam Sandler ja kuka tahansa nainen hänen elokuvissaan. Häväistykset eivät pääty siihen. Loputtomat puheet kuolinvuoteelta eivät riitä, vaan Moorea avittaa Steve Carrellin violettia juutalaispäähinettä käyttävä kävelevä homoklisee, jonka tärkein tehtävä on hokea ”kultaseni” kaikkiin ilmansuuntiin. Ei voi olla ajattelematta, että oikeat ihmiset näiden pahvihahmojen taustalla olisivat ansainneet paljon parempaa.
Love Is Loven tarina on vahva, eikä elokuvaa voi moittia hyvien tarkoitusten puutteesta. Mutta elokuvia on kohdeltava tasapuolisesti kuten ihmisiäkin – tärkeä sanoma ei yksin riitä. Ja mitä vähemmän sanotaan itsensä lgbt-ikoniksi julistaneen Miley Cyrusin lopputekstikappaleesta sen parempi. Jos tänä vuonna pitää olla kiitollinen yhdestä asiasta, niin ainakin siitä, ettei se saanut Oscar-ehdokkuutta Lady Gagan Til It Happens to Youn ohella. On rajansa sillä mitä ihminen voi kestää.