Miljoona tapaa kuolla lännessä

GENRE ENSI-ILTA 30.05.2014 TÄHDET

Kaksi vuotta sitten Family Guy -animaatioiden isä Seth MacFarlane yllätti esikoispitkällä ohjauksellaan: elävästä nallekarhusta kertova Ted häijyili nerokkaasti kierolla huumorillaan. Toisessa ohjaustyössään MacFarlane suuntaa katseensa villiin länteen ja vie roisin huumorintajunsa maailmaan, jossa on miljoonia tapoja päästä hengestään.

MacFarlane itse esittää Albertia, lapsenkasvoista lammasfarmaria, joka on kirjanoppinut ja siksipä hieman nörtti. Maailmaa hallitsevat miehet aseineen, eikä Albert osaa edes ampua. Kova hän on kuitenkin puhumaan, joten onkin pienoinen ihme, ettei hän ole vielä päässyt hengestään yksinkertaisempien lajikumppaneidensa joukossa.

Albert seurustelee kylän kauneimman tytön (Amanda Seyfried) kanssa, mutta miehen pelokkuuden takia tyttö jättää hänet ja ottaa käsikynkkäänsä viiksekkään ja itsevarman Foyn (Neil Patrick Harris). Katkeroitunut Albert ryhtyy hautomaan kostoa.

Sitten kuuluisa lainsuojaton ja pyssysankari Clinch (Liam Neeson) osuu posseineen seudulle ja hänen kaunis vaimonsa (Charlize Theron) alkaa kaveerata ressukan Albertin kanssa miehensä selän takana. Tietäähän sen, miten siinä lopulta käy. Pyssynheilutteluksi menee.

Tedin erinomaisuuden jälkeen Miljoona tapaa kuolla lännessä yllättää epätasaisuudellaan ja käsikirjoituksensa suoranaisella laiskuudella. Tuotanto olisi kaivannut jämäkämpää otetta, sillä nyt se jää hajanaiseksi ja latteaksi kokoelmaksi sketsejä, joista yritetään punoa kasaan kokonainen elokuva. Kyllä, elokuvassa kuollaan paljon, mutta yllättävin kohtaus nähdään jo elokuvan trailerissa. Kokonaisuutena elokuva ei ole ollenkaan yhtä hätkähdyttävä kuin tuo kyseinen kohtaus.

MacFarlanella on taitoa kirjoittaa räävittömyydessään omaperäisiä vitsejä, mutta tällä kertaa dialogi jää usein junnaamaan keskinkertaisuuden suohon. Se tuntuu väkisin väännetyltä eikä aina sovi hahmojensa suuhun. Välillä elokuvan huumori on hauskaa ja oivaltavaa, mutta suurimmaksi osaksi se tyytyy naureskelemaan alleviivaavalla, moneen kertaan käytetyllä pieru- ja panohuumorilla. MacFarlane tuntuu niin ihastuneelta vitseihinsä, että ne tyrkytetään katsojalle vaikka väkisin. Tämä on huumoria, ymmärräthän nyt varmasti.

Itseriittoisessa pääosassaan MacFarlane tuntuu irralliselta palaselta verrattuna Theroniin ja Neesoniin, jotka istuvat luontevasti ronskeihin rooleihinsa. Theronin ja MacFarlanen yhteisissä kohtauksissa sykkii toimiva kemia, mutta hauskoiksi tarkoitetuissa monologeissa miehen puisevuus näyttelijänä nousee esille. Tedissä puhuvan nallekarhun vitsikkään jutustelun irrallisuus muusta tarinasta toimi, mutta Albertin tapauksessa jättää jälkeensä lähes amatöörimäisen tunnelman. Voikin spekuloida, kantaisiko elokuva paremmin, jos MacFarlane olisi pysytellyt pelkästään kameran takapuolella ja antanut pääosaroolin jollekin toiselle näyttelijälle.

Elokuvassa nähdään lukuisia cameorooleja, joiden tässä kertominen pilaisi kohtausten yllätyksellisyyden. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä pieni lisäpätkä, joten paikallaan kannattaa malttaa istua sinne asti.


Aiheeseen liittyvät elokuvat