Yksinhuoltajaäiti Saori – Myös Kore-eda Hirokazun edellisessä elokuvassa Shoplifters näytellyt Ando Sakura – huomaa olevansa menettämässä yhteyttä rakkaaseen poikaansa Minatoon. Pelkkä esiteini-ikä ei enää tunnu riittävältä selitykseltä, kun poika vajoaa syvään itseinhoon ja alkaa oirehtia koulussa.
Päättäväinen Saori pistää koulun vastuuhenkilöt seinää vasten, ja kohta alkaakin vaikuttaa siltä, että Minatolla on ollut kahnausta erään nuoren miesopettajan kanssa. Kun koulu ei tunnu ottavan asiaa vakavasti, Saori eskaloi asiaa eteenpäin, minkä seurauksena opettajan käytös tuntuu muuttuvan yhä arvaamattomammaksi.
Totuus on kuitenkin monimutkaisempi kuin päälle päin vaikuttaa, ja hyvässä tarkoituksessa tehdyt sovinnon eleet voivat kääntyä itseään vastaan. Se tulee selväksi, kun elokuva alkaa kuvata tapahtumia uudelleen, tällä kertaa opettaja Horin näkökulmasta. Nyt vanhempi/lapsi-akselin sijaan mukaan tulee työnantaja/työntekijä-ulottuvuus.
Tapahtumat alkavatkin aueta uudella tavalla, mutta lopullinen selitys niille saadaan, kun ne kuvataan vielä Minaton kautta. Hienosti elokuva jättää tilaa katsojan oivallukselle, kun aikaisemmin nähdyt asiat saavat uusia merkityksiä uuden taustatiedon perusteella.
Akira Kurosawa käytti jo vuoden 1950 Rashomon-elokuvassaan useampaa kertojaa kuvailemaan samaa tapahtumaa. Se toimii edelleen, sillä hetkeäkään Monster – vaarallinen leikki ei tunnu toistavan itseään. Päin vastoin, mitä selkeämmäksi tarina tulee, sitä suuremmaksi kasvaa sen jännite katsojan käsittäessä väärien ratkaisujen vaikutuksia.
Monsterin keriytyessä hiljalleen auki se puristaa katsojan sydäntä koko ajan enemmän ja enemmän: niin paljon hyvää tarkoitusta ja rakkautta – ja se kaikki jää pelon ja ahdistuksen jalkoihin, kun viattomat valheet johtavat isompiin ja aiheuttavat väärinkäsitysten kautta vakavia seurauksia.
Ilman elokuvan ytimessä olevaa lämpöä ja hyvyyttä ja halua toimia oikein Monster olisikin voinut olla hyvin kylmäävää katsottavaa. Nyt siinä on kuitenkin toiveikkuuden häivähdys.
Jouni Vikman