Vuoden 1984 joulukuun lopussa Neuvostoliitto laukaisi Barentsinmerellä ohjuksen, joka reitiltään eksyttyään lensi Norjan ilmatilan läpi ja putosi Suomeen. Suomessa asiasta vaiettiin jopa niin, että edes presidentti Mauno Koivisto ei ollut siitä tietoinen uuden vuoden puhetta pitäessään ja sai kuulla siitä tiedotusvälineiden kautta. Ulkomaisia toimittajia virtasi Pohjois-Suomeen.
Tämä tositapahtuma toimii taustana Miia Tervon toisessa pitkässä elokuvassa Ohjus. Vaikka Tervo on syntynyt Rovaniemellä, hänkin kuuli tapahtumasta vasta 35 vuotta myöhemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä lopputuloksena on mainio, 1980-luvulle kauneimmillaan ja kauheimmillaan sukeltava draamakomedia.
Ohjuksen päähenkilö on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti Niina, joka on ajautunut kovasti yrittäväksi mutta jotenkin aina koheltavaksi nuoreksi naiseksi. Itsetunnon puutteesta kärsivä, olemassa oloaan anteeksipyytelevä Niina onnistuu kuitenkin olemaan niin säälittävän hellyyttävä, että paikallisen lehden päätoimittaja (Hannu-Pekka Björkman) ei voi kuin ottaa hänet töihin taas yhden töpeksinnän korvaamiseksi.
Mitättömien paikallisuutisten lomassa Niina alkaa saada vihiä suuresta, kansainvälisestä kohusta, ja kuin itsestään ohjustapaus alkaa vielä naista mennessään. Hän löytää vahvuuksiaan asioiden selvittäjänä, mutta mikä tärkeintä, kansainvälisten moraalisten kysymysten pohtiminen saa hänet näkemään myös omat rajansa oikeutettuina muiden kunnioitukselle. Se tulee yllätyksenä vankilasta vapautuneelle, Niinan suosioon jälleen pyrkivälle väkivaltaiselle ex-puolisolle (Tommi Eronen).
Itse ohjus on siis lopulta alisteinen elokuvan tärkeämmälle osalle, Niinan kasvutarinalle. Samalla Ohjus on kutkuttava ajankuva kultaisesta kasarista, jolloin muoti oli kauheimmillaan mutta musiikki parhaimmillaan. On hatunnoston arvoinen suoritus, että niiden mukanaan tuoma humoristisuus ja elokuvan muu komiikka ei ole lainkaan ristiriidassa sen syvempien vesien kanssa.
Jouni Vikman