Paterson

GENRE ENSI-ILTA 20.01.2017 TÄHDET

Patersonin (Adam Driver) elämä koostuu mukavista rutiineista: hän herää joka aamu täsmälleen samaan aikaan, suutelee vaimoaan (iranilaisnäyttelijätär Golshifteh Farahani), taputtaa koiraansa ja lähtee töihin ajamaan bussia. New Jerseyn Patersonin katuja navikoidessaan hän kuuntelee matkustajien keskusteluja ja raapustelee lounastunnilla muistikirjaansa. Paterson nimittäin kirjoittaa runoja. Satunnaisia pohdintoja kaikesta mitä hän näkee ympärillään, vaikka vain pienestä tikkuaskista. Mutta jostain syystä hän pitää kaiken suurimmaksi osaksi omana tietonaan.

”Festina lente”, sanoivat muinaiset roomalaiset. Kiirehdi hitaasti. Ohiolaissyntyinen Jim Jarmusch osoitti hallitsevansa klassisen ohjenuoran jo tehdessään ensimmäistä elokuvaansa Loputon loma (Permanent Vacation, 1980): kun muut kiihdyttivät vauhtia, hän päätti hiiiidastaa.

Nyt hän vie konseptin vieläkin pidemmälle. Mutta toisin kuin vuoden 2010 dialogittoman, vuohipaimenesta kertovan italialaisdokumentin tapauksessa lopputulos ei rasita. Sen sijaan se saa uskomaan, että maailma on oikeasti paikka täynnä yksinkertaisiin asioihin piilotettu uskomatonta kauneutta. Sanoihan Isaac Newtonkin aikoinaan, että luonto tyytyy yksinkertaiseen. Eikä luonto ole tyhmyri.

Jarmuschin Paterson on ylistyslaulu arkiselle. Sen inspiraatio on Pulitzer-voittaja William Carlos Williams, jonka kaunis runo Täytyy sanoa toimii elokuvan johtoajatuksena (ja muistuttaa, ettei luumujaan saa koskaan jättää huomiotta). Vanhan sanonnan mukaisesti Jarmusch pakottaa pysähtymään ja nuuhkimaan ruusuja.

Vaikka Patersonin ulkoasu on moderni, sen todellisuus on anteeksipyytelemättömän nostalgian läpitunkemaa, täynnä kaipausta helpompiin aikoihin, joita ei enää ole tai ei ehkä koskaan ole ollutkaan. Se on kuin uusinta Pleasantvillesta, mutta 1950-luvun urheilijanuorukaisten neitsuuden innokkaasti vievän Reese Witherspoonin sijaan siinä on näennäisesti uhkaavia korstoja, jotka keskellä yötä pysäyttävät miehen… kyselläkseen tämän koirasta.

Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan. On turha odottaa hahmoja, joiden ainoa tarkoitus on korjata aukkoja juonessa tai tuoda päähenkilöille tarpeetonta taustaa. Patersonissa kaikki ovat tärkeitä. Niin tyhjässä pesulassa taitojaan hiova aloitteleva räppäri, sateesta kirjoittava teinirunotar kuin Patersonin oma (ja rehellisesti sanottuna hieman ärsyttävä) vaimokin, joka hylkää hetken innostuksensa myydä kotitekoisia muffineja ryhtyäkseen paljon realistisemmalle countrytähden uralle – vaikka ei osaa edes soittaa kitaraa. Jarmush ei katso typeriäkään tavoittelevia hahmoja alaspäin, hän katsoo heitä. Ja mekin näemme heidät.

Nimihahmonsa mukaisesti Paterson on melko vaatimaton. Huolimatta paikallisbaarin ihmissuhdedraamasta tai jokapäiväisestä taistosta sinnikkäästi kallistuvan postilaatikon kanssa juuri mitään ei tapahdu. Silti se saa hymyilemään. Varsinkin, kun kuvaan tulee Nellie, bulldog, joka voitti himoitun Palm Dog -palkinnon Cannesissa hypnotisoivasta roolistaan miehisenä Marvinina.

Paterson ei ole elokuva, jota arvostaa – sen sisään halua muuttaa ikuisiksi ajoiksi. Arkiko proosallista? Ei vaan poeettista.