Kukapa ei joskus olisi leikitellyt ajatuksella kyvystä pystyä siirtymään minne tahansa maailmassa. Olisi mahtavaa poiketa vaikkapa lounaalle esimerkiksi Barcelonaan, piipahtaa Pisaan toteamaan paikallisen tornin kaltevuuden tai nähdä kuinka Sydneyn Harbour Bridge kietoutuu ilotulitteisiin uutena vuotena ja palata näiltä reissuilta kotiin hetkeä myöhemmin.
Aivan näin ei käy Kiteellä liimatehtaalla toimiston puolella Excel-taulukkoja päivät pyörittävälle Matille (Panu Tuomikko), joka stressaantuneena kaipaa salaa itsekseen omaa vapautta. Eräänä päivänä töistään palatessaan Matti on hakenut tyttärensä Emman (Julia Hemmilä), ja he ovat matkalla kotiin. Matti ajaa autoa, kunnes yhtäkkiä hän tempautuu pois päätyen järveen Emman jäädessä takapenkille. Kun äkkinäisestä uintireissusta läpimäräksi kastunut Matti pääsee kotiin, selviää että auto on törmännyt sähköpylvääseen, mutta onneksi Emma ei ole loukkaantunut pahoin.
Paha tapahtunutta on selittää kellekään, mutta niin vaan kävi. Ja pahemmaksi asia menee, kun Matti voi äkkiarvaamatta päätyä silmänräpäyksessä aivan jokaiseen maailman kolkkaan. Jotenkin hän palaa kotiinsa reissuiltaan, mutta tilanne on vakava. Selittämättömät poissaolot työpaikalta lisääntyvät, ja kenkää tulee että heilahtaa. Kotona hermot kiristyvät, kun perheen pään läsnäolo käy harvinaisemmaksi.
Matti ei voi irrottaa otettaan varusterinkasta, ja joka hetki pitää olla valmiina päätymään milloin aavikolle, milloin jäätikölle ja milloin vieraaseen kaupunkiin. Emmaa Matti ei voi ottaa syliinsä, jottei tämä päädy mukaan reissuun. Vaimo (Eeva Putro) yrittää ymmärtää ja sopeutua outoon tilanteeseen, mutta rajansa jokaisella.
Pitkän elokuvan saralla ensikertalaiset ohjaaja Arttu Haglund ja käsikirjoittaja Avi Heikkinen ovat kehitelleet kiinnostavan tarinanpoikasen, josta ovat lähteneet työstämään elokuvaa jo vuonna 2010. Alun perin siitä oli tarkoitus tehdä sarjakuva, mutta ohjaaja Haglund näki tarinan paremmin elokuvana. Koska hanke ei saanut virallista rahoitusta, keräsivät he rahat kasaan itse ja laittoivat hankkeen raiteille.
Tämäntapaisia, kotimaisen määritelmän mukaisia indie-elokuvia on alkanut tulla enenevissä määrin teatterilevitykseen tuoden oman lisämausteensa ohjelmistoon edes muutaman esityksen verran. Näitä riippumattomia elokuvia nähneenä ymmärtää, miksi ne eivät ole läpäisseet Suomen elokuvasäätiön ja muiden rahoittajien seulaa. Usein lähtöidea voi olla kiinnostava, mutta tarinan, henkilöiden ja dramaturgian kehittely on jäänyt vajavaiseksi. Niin on myös tämän teoksen kohdalla. Idea on vinkeä mutta samalla hyvin vaativa, eivätkä tekijäkaksikon rahkeet ole riittäneet.
Pääosien esittäjät ovat Julia Hemmilää lukuun ottamatta ammattilaisia ja vierailurooleissa vilahtaa tuttuja naamoja monista elokuvista ja tv-sarjoista, mutta valitettavasti he eivät pysty paikkaamaan heikkouksia. Kuvattua materiaalia on saatu kasaan noin 30 eri maasta viideltä eri mantereelta (ei kuitenkaan Etelämantereelta), mikä sinänsä on hämmästyttävää ja kunnioitettavaa.
Pian käy kuitenkin tylsäksi nähdä Matti yksin erilaisissa paikoissa. Matkoilla nimenomaan kontaktit ja tilanteet erilaisten ihmisten kanssa ovat usein matkojen suola. Tässä tarinassa mahdolliset kiinnostavat dramaturgiset tilanteet jäävät käyttämättä. Oikeastaan ainoa kontakti toiseen ihmiseen on, kun venäläinen mies hakkaa Matin, mutta siitäkään ei seuraa muuta kuin verinen nenä.
Kaikki henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja yksiulotteisiksi eivätkä onnistu saamaan tunnesidettä katsojan kanssa. Yhtä harmaa on elokuvan väritys. Sen on juuri niin harmaa, ettei sitä voi vielä kutsua mustavalkoiseksi. Lieneekö syynä kuvatun materiaalin niin toisistaan poikkeava taso, että tähän tyyliin on ollut pakko turvautua.