Trevor Nunn ei ole tehnyt valkokangaselokuvaa 22 vuoteen. Emme sano tätä vähätelläksemme häntä, sillä hän on arvostettu näytelmäohjaaja, joka on toiminut Royal Shakespeare Companyn ja Royal National Theatren taiteellisena johtajana. Haluamme vain tehdä selväksi, että tauko näkyy. Red Joan on huti, niin hutera, että se tuntuu kärsivän niveltulehdukselta. Mikä tuntuu sopivalta, sillä sen päähenkilö on ihastuttava yli kahdeksankymppinen rouva, joka eräänä aamuna herää MI5:n vierailuun ja syytöksiin vakoilusta Venäjän piikkiin vuosikymmenten ajan.
Ottaen huomioon, että kyseistä valkohapsista, vaatimatonta Joania näyttelee Judi Dench, syytös tuntuu naurettavalta. Kunnes se ei ole.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, kun ”vakoojamummona” tunnettu Melita Stedman Norwood paljastui KGB:n jo vuonna 1937 värväämäksi lähteeksi. Hän jäi kiinni vasta vuonna 1999 ja silloinkin vain siksi, että entinen KGB:n arkistonhoitaja Vasili Mitrokhin loikkasi ja paljasti hänet monen muun briteille hyödyllisen asiakirjan ohella. Silti on aivan turha odottaa Red-elokuvan tyyppistä menoa, jossa hurjapäiset eläkeläiset aiheuttavat tuhoa kuin hämärässä menneisyydessään konsanaan. Red Joan ei lypsä draamaa päähenkilönsä kypsästä iästä. Lähinnä siksi, että Judi Dench on hädin tuskin mukana siinä! Ja se on tämän tapauksen todellinen rikos.
Kyllä – huolimatta siitä, että brittiläinen Dame on elokuvan julisteessa ja tekee sen lehdistökiertueita – lupaavan alun jälkeen katsoja siirretään 1930-luvulle, kun nuori Joan (Sophie Cookson) vielä opiskelee Cambridgessa ja navigoi tietään huonojen ihmissuhdepäätösten karikoissa.
Vallankumoukselliset puheet saavat Joanin pään pyörälle – lähinnä koska ne tulevat söpön Leon (Tom Hughes) suloisilta huulilta. Aluksi Joan ei halua pettää ydintutkimuslaitosta, jossa työskentelee. Ei ennen kuin Hiroshimaan pudotetaan atomipommi ja hän ymmärtää mitä mullistavat tutkimustulokset oikeasti voivat tehdä ihmisille.
Britit hallitsevat tällaisen aikakausikerronnan vaikka unissaan, mutta se ei tarkoita, että se olisi aina kiinnostavaa. Tämän päivän uutisotsikoille tehdään ohimennen kunniaa, sillä naisen aliarvioiminen ei jää rankaisematta. Joanin asema ”varjona miesten maailmassa” epää häneltä kaiken kunnian, mutta juuri hänen jatkuva näkymättömyytensä tekee hänestä niin tehokkaan. On silti vaikea ymmärtää, mikä naista oikeasti ajaa, varsinkin kun hänen romanssinsa ovat kiihkeimmilläänkin kohteliaita pusuja suljetuin huulin. Pian huomaa kaipaavansa Denchiä tuomaan elokuvaan elämää rajallisella esiintymisajallaankin.
Ja hän täyttää odotukset – kestihän hänen Oscar-voittoon siivittänyt roolinsa Rakastuneessa Shakespearessa noin kahdeksan minuuttia. On mukava ajatella, että hauraat mummelitkin ovat voineet viettää paheellista elämää, ja että olisi pitänyt epäillä jotain, kun tämä nimenomainen rouva siemailee teetä Che Guevara -mukista. Nunn ei kuitenkaan tunnu nauttivan siitä. Kukapa olisi uskonut, että seksin, vakoojien ja maailmanpolitiikan sekoitus voisi olla näin kuivakkaa.