Eletään 2000-luvun alkuvuosia, ja 18-vuotias orpo espanjalaisneito Marina hakee apurahaa opintoja varten, mutta tarvittavia virkatodistuksia sun muita asiakirjoja hakiessaan hän saa kuulla, ettei häntä mainita edesmenneen isän kuolintodistuksessa. Asian korjaaminen vaatii notaarin vahvistaman tunnustuskirjeen isovanhemmilta. Niinpä Välimeren maisemissa varttunut Marina matkustaa Espanjan toiselle laidalle Atlantin rannalle tapaamaan sukulaisia, joiden elämässä hänellä ei ole ollut mitään roolia.
Kohtaamiset ovat lämpimiä mutta myös outoja. Nuoret lapset sanovat asioita, jotka paljastavat heidän vanhempiensa epämääräisiä pelkoja Marinaa kohtaan. Aikuisten kertomusten yksityiskohdat hänen vanhemmistaan tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään ja Marinan äidin päiväkirjan kanssa, jota hän käyttää karttana suunnistaessaan näiden elämässä, josta ei ole tiennyt mitään.
Elokuvan ajankohdasta johtuen päähenkilöillä ei ole apunaan internetiä tai älypuhelimia, vaan asiat on käsiteltävä pääasiassa kasvotusten. Hiljalleen Marinalle kuitenkin avautuu kuva vanhempiensa heikkouksista, jotka suvun silmissä ovat tehneet heistä pettymyksiä ja pois kuvasta sulkemisen arvoisia. Lopullisen totuuden paljastuessa Marina saa hienoisen hermoromahduksen jonka aikana hän kuvittelee kohtaavansa vanhempansa ja elävänsä näiden elämää. Marinaa esittävä, mainiosti värisevä Llúcia Garcia esittää niissä omaa äitiään ja Mitch Martinin näyttelemä salskea serkku saa kuvitelmissa myös isän roolin.
Ratkaisu ei aivan toimi. Katsoja periaatteessa ymmärtää suvun tekoja isoisän ja -äidin persoonien vuoksi, mutta siltikään mustien lampaiden kohtelu ei aivan avaudu nykyihmiselle, koska elokuva ei kunnolla avaa 80-luvun mielenmaisemia. Hallusinaatiot ja takaumatkaan eivät siinä auta, koska ne eivät tuo tarinaan mitään uutta vaan vain kuvittavat jo aikaisemmin todettua.
Onneksi katsoja sentään viihtyy seuratessaan Marinan kohtaamisia erilaisista ja erikoisistakin persoonista koostuvan laajennetun perheensä kanssa espanjalaismaisemissa, joita harvemmin on elokuvissa nähty.
Jouni Vikman