Usein ihmiset haluavat tietää, mikä on elokuvan ”sanoma”, ja tällä kertaa voimme iloksemme kertoa, että Asghar Farhadi on päättänyt valita helposti muistettavan sellaisen: jos harkitset tekeväsi sen, mikä on oikein, mitä se sitten ikinä tarkoittaisikin, mieti uudelleen tarkkaan ja harkiten. Erityisesti, jos siihen liittyy bussipysäkille kenen tahansa löydettäväksi jätetty rahalaukku.
Kun sellaisen löytää Rahimin (Amir Jadidi) salainen tyttöystävä (Sahar Goldust), se voisi nopeasti ajatellen muuttaa heidän elämänsä suunnan kohti parempaa. Kärsiihän Ramin parhaillaan vankilatuomiota maksamattomista veloista. Mutta sitten hän päättääkin etsiä rahojen oikean omistajan, ja ennen kuin huomaakaan, meillä on käsissämme hyvän mielen uutisotsikko.
Ymmärtäähän sen, sillä tarina on viihdyttävä, mieltäylentävä ja hyvää PR:ää vankilalle vahvistaessaan vanhaa valetta hyvästä jokaisen sisällä. Rahim saa yleisön sympatiat puolelleen ja uskoo onnensa vihdoin kääntyvän. Mutta kaikki eivät ole iloisia, ei ainakaan hänet vankilaan toimittanut mies, jonka tytär menetti aikoinaan myötäjäisensä maksamattoman lainan vuoksi. Jos mietitte, mikä voisi mennä pieleen, vastaus on: paljon.
Tarina on periaatteessa yksinkertainen mutta mukaansa tempaava ja jopa jännärimäinen, koska Rahimilla on vain vähän aikaa korjata asiat. Hän ei halua paljon: ainoastaan mennä naimisiin hänestä selvästi syvästi välittävän naisen kanssa ja viettää hiljaista elämää. Silloin Sankari vasta muuttuu kiinnostavaksi: rehellisesti sanottuna päähenkilö ei ehkä olekaan niin hyvä tyyppi.
On vaikea sanoa, onko se totta, vai alkavatko muiden mielipiteet vaikuttaa yleisöönkin. Jadidi joka tapauksessa ottaa siitä kaiken irti. Herttaisesti hymyilevä Ramin voi hyvin olla se naiivi sankari, joksi moni hänet uskoo, mutta toisaalta myös mies, joka on ovelampi kuin antaa päälle päin ymmärtää. Ehkä häntä koko ajan kritisoineet ovat sittenkin oikeilla jäljillä, varsinkin kun Rahim alkaa menettää kontrollin. Julkisesti.
Tapahtumien pyörteeseen joutuvasta yksilöstä kertova tarina ei ole mitään uutta, mutta se on silti tehokas. Varsinkin verrattuna Farhadin edelliseen elokuvaan, suoraan sanoen käsittämättömään espanjankieliseen sekasotkuun vuodelta 2018 nimeltä Kaikki tietävät.
Juho Kuosmasen rinnalla Cannesin Grand Prix’n voittanut iranialaisohjaaja näkee maailman kuin suuret venäläiskirjailijat aikoinaan: hyvän huomioiden mutta tosiasiat liian hyvin tuntien antaakseen sen kukoistaa. Varsinkin, kun kaikki perustuu kuulopuheelle, joka tätä nykyä leviää nopeammin kuin koskaan, ja hyvän teon herättäessä enemmän kyynistä epäilyä kuin iloa anonyymien äänien kyseenalaistaessa muiden motiiveja verkossa.
Joka tapauksessa, jos siis satutte näkemään bussipysäkillä rahakassin, jättäkää se siihen. Se ei välttämättä ole vaivan arvoista.
Marta Bałaga