Michael Mooren uusin, tähän mennessä ehkä paras dokumentti ruotii amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän puutteellisuuksia iskevästi ja mukaansatempaavasti.
Amerikkalaisen dokumentaristi Michael Mooren tyyli tehdä elokuviaan herättää ristiriitaisia tunteita. Ohjaajan tapa suodattaa käsittelemänsä aihe oman arvomaailmansa lävitse, esittäen vain ne puolet totuudesta jotka vahvistavat haluttua kokonaisvaikutusta, tekee hänestä monille sietämättömän.
Kameran edessäkin mielellään esiintyvä Moore on ikään kuin luonut oman genrensä: subjektiivisen dokumentin, joka käsittelee tulenarkoja aiheita pyrkimättä niiden käsittelyssä juuri minkäänlaiseen tasapuolisuuteen. Mutta vaikka niissä pyritäänkin kohti ohjaajalle mieleisiä loppupäätelmiä, ei niissä toisaalta suoranaisesti valehdellakaan – vaikka esimerkiksi Bowling for Columbinen (2002) kuuluisan Charlton Hestonin haastattelun tarkoitushakuinen leikkaus alkoi olla jo niillä rajoilla.
Moore on kuitenkin armoitettu elokuvantekijä, jolla on harvinaislaatuinen kyky tempaista katsoja mukaansa aiheeseen kuin aiheeseen. Bowling for Columbine palkittiin parhaan pitkän dokumenttielokuvan Oscarilla ja sen seuraaja Fahrenheit 9/11 (2004) Cannesin Kultaisella palmulla, minkä lisäksi sen Amerikassa keräämät yli 119 miljoonan dollarin lipputulot tekevät siitä kotimaansa kaupallisesti menestyneimmän dokumentin koskaan.
Nyt Moore on valinnut aiheekseen USA:n terveydenhuoltosektorin puutteet. Lopputulos ylittää jopa hänen kaksi edellistä menestysdokumenttiaan, niin erinomaisia kuin nekin olivat. Sicko kysyy, miksi amerikkalaisten on maksettava itsensä kipeiksi saadakseen terveydenhuoltopalveluja, jotka muualla maailmassa ovat verovaroin kustannettuja ja siten saajalleen ilmaisia.
Todellista mätäpaisetta ohjaaja lähtee puhkaisemaan kertomalla karmivia tositarinoita sairausvakuutusyhtiöistä, jotka tekevät kaikkensa minimoidakseen korvausvelvollisuutensa.
Käsittelytapa on Mooren aiemmista töistä tuttu. Ohjaaja toimii itse dokumentin kertojana, ja astuu lopulta myös kameran eteen maltettuaan pysyä sieltä poissa ensimmäiset noin 45 minuuttia. Elokuva etenee vertaansa vailla olevalla sujuvuudella ja sisältää myös runsaasti huumoria vaikka sen kertomat tositarinat saavat sen ajoittain tuntumaan kauhuelokuvalta.
Totuttuun tyyliin Moore harhauttaa jälleen etenkin amerikkalaisia katsojiaan puolitotuuksilla. Tässä lajissa hän kunnostautuu lähdettyään vertailemaan eurooppalaista terveydenhuoltojärjestelmää amerikkalaiseen. Todistellessaan, ettei julkinen terveydenhuolto johda tuottajiensa eikä saajiensa kurjistumiseen hänen käyttämänsä esimerkit upporikkaasta lontoolaislääkäristä ja terveydenhuollon aiheuttaman verotuksen taakan alla silti vauraasta ranskalaispariskunnasta tuskin ovat sääntöjä vaan poikkeuksia.
Elokuvana Sicko on jotakuinkin täydellinen. Pikku vilungeista huolimatta Moore osuu jälleen kerran maalitauluunsa. Paikoin harhaanjohtavat detaljit eivät muuta sitä tosiasiaa, että hänellä on jälleen kerran tärkeää asiaa, ja että hän on onnistunut sanomaan sen vieläkin briljantimmin kuin aiemmilla kerroilla.