Syksy on sieniretkien aikaa, kun herkkutatit, suppilovahverot, osterivinokkaat sun muut ruokasienet odottavat poimijoitaan. Mutta nyt ollaan aivan toisenlaisten sienien perään. Toisin sanoen päähenkilöitä houkuttavat psykedeelisiä elämyksiä aiheuttavat ns. matkasienet.
PJ (Martti Suosalo) katselee tyhjenevää asuntoaan, kun vaimo (Anu Sinisalo) laittaa viimeiseksi maton kainaloonsa ja toivottaa PJ:lle hyvät jatkot. PJ on menestynyt elokuvakäsikirjoittaja. On ainakin ennen ollut. Mutta kun tuttu tuottaja (Heidi Herala) jättää ostamatta kynäniekan viimeisimmän hengentuotteen, tuntuu PJ jäävän tyhjän päälle.
Toisaalla hänen paras, ja ilmeisesti ainoa, ystävänsä Jami (Ville Myllyrinne) kokee elämänsä tyhjyyttä samaan aikaan, kun tulossa oleva perheenlisäys aiheuttaa ahdistusta. Sekä PJ että Jami ovat ainakin toisella kierroksella, koska ovat tavanneet miesten eroryhmässä runsas kymmen vuotta aiemmin.
Nyt kun taas on ahdistus päällä, pitää keksiä jotain tajunnanlaajennusta keksiä. Jami on jo varannut mökin Turun saaristosta, jossa kaikki on viimeisen päälle. PJ saa vihiä, että golfkentän reunoilla ”hipit” käyvät poimimassa psykedeelejä. Näyttää siltä, että kalareissu tulee saamaan uuden käänteen, jotta kumpikin miehistä löytäisi uuden suunnan päidensä sisällä.
Pojat rantautuvat kauniiseen saareen, jossa on erittäin hyvin varusteltu mökki. Harmi vaan, kun vuokraajalle on käynyt tuplabuukkaus ja mökin ovat jo ehtineet vallata Salon seudun yrittäjien aktiivit Satu Silvo, Minttu Mustakallio, Jaana Saarinen ja Eero Ritala. Kaksikolle jää jäljelle ”vastaavanlainen” pienen kallioluodon hajoamispisteessä olevat koppero. Katastrofin ainekset keittyvät kasaan, kun sienet eivät toimikaan eikä viinoja ole tullut mukaan. Asialle on tehtävä jotain, ja äkkiä!
Jukka-Pekka, eli JP Siili erittäin kokenut ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka on kerryttänyt ammattitaitojaan jo 1990-luvun alusta saakka. Ei vaadi kovin suurta päättelykykyä huomata, että Martti Suosalon käsikirjoittaja PJ:ssä saattaa olla osittain elokuvan isää JP:tä. Tästä voisi päätellä, että Sieniretki on jollain tapaa tekijälleen terapiaelokuva.
Tyylilajikseen hän on valinnut kaverikomedian, joka parhaimmillaan antaa sekä ajateltavaa että naurut ja tuo tuskan kautta katsojalle lopussa katarsiksen. Hän nimeääkin PJ:n suulla esikuvikseen buddykomedioiden parhaimmistosta Alexander Paynen Sidewaysin ja Todd Philipsin Kauhean kankkusen. Siili on oikeassa, ne ovatkin hyviä esimerkkejä tyylilajista. Samalla hän asettaa oman rimansa kovin korkealle, eikä sen ylitys oikein tunnu onnistuvat.
Ongelmana eivät ole elokuvan näyttelijät. He ovat rooleihinsa parhaat mahdolliset. Ei myöskään elokuvan rytmi, sillä sen Siili kyllä taitaa. Sen sijaan käsikirjoittaja-Siili ei osu maaliin. Monilukuisesta näyttelijäkatraasta ei oikein saada tarpeeksi irti ja monet hahmot jäävät aivan alkutekijöihinsä, joten ehkä roolimäärän karsimista olisi voinut harkita.
Käsikirjoituksen vitsit kyllä tunnistaa hauskoiksi tarkoitetuiksi, mutta ne ovat vain aihioita ja liian ilmeisiä, jotta ne jaksaisivat edes nostaa hymyä kasvoille. Saati aiheuttaa röhönaurua. Se on kotimaisissa komedioissa muutenkin niiden helmasynti. Vitsejä ei uskalleta ja osata viedä tarpeeksi pitkälle ja epämukavuusalueelle, kuten Siilin mainitsemissa vertailuelokuvissa tehdään.
Selvästi Suomessa pelätään poliittisesti epäkorrektia huumoria ja pysytään pikkuporvallisessa sievistelyssä. Aivan elokuvan lopussa näytetään jakso, jollaiseen suuntaan olisi pitänyt mennä jo yli tuntia aiemmin, mutta peli on jo menetetty. Sääli.
Hannu Liekso