Signs

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Mel Gibson on Graham Hess, hiljattain leskeksi jäänyt perheenisä. Hän asuu maatilalla keskellä pennsylvanialaisia maissipeltoja kahden lapsensa sekä nuoremman veljensä Merrillin (Joaquin Phoenix) kanssa. Merrill on muuttanut Grahamin henkiseksi tueksi tämän vaimon Colleenin tapaturmaisen kuoleman järkytettyä koko perhettä perin pohjin. Graham on paikkakunnan entinen pappi, joka on luopunut sekä pappisvirastaan että uskostaan tragedian seurauksena. [Signs] Eräänä aamuna perhe herää outoon tilanteeseen. Tilan laajoille maissipelloille on ilmestynyt yön aikana valtavia säännöllisiä kuvioita. Maissi on lakoontunut säännöllisissä ja symmetrisissä muodoissa kirurgin tarkkuudella. Graham, Merrill ja paikallinen naispuolinen lainvartija päätyvät epäilemään omalaatuisesta tihutyöstä seudun huligaaneja. Kirjallisuutta tutkimalla selviää, että mystisiä kuvioita on peltoihin ilmaantunut tunnetussa historiassa monesti ennenkin. Vaikka ufohörhöt ovatkin pitäneet niitä avaruusolentojen tekeminä merkkeinä tosiasiaksi jää, että pari miestä todellakin pystyy oikein varustautuneena helposti tuottamaan laajojakin kuvioita peltoon yhden ainoan yön aikana.

Mutta miksi määrätietoisinkaan huligaani viitisi tuhlata kokonaista yötä entisen papin maissipellolla? Miksi toinen perheen koirista on tapahtumien jälkeen täysin poissa tolaltaan ja yrittää hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi juomavesi on muuttunut oudon makuiseksi? Seuraavana yönä Grahamin pieni Bo -tytär herättää isänsä pyytäen tältä paremman makuista vettä ja ilmoittaa samalla kuin ohimennen, että tilan pihamaalla liikkuu hirviö. Graham ja Merrill nousevat tarkistamaan väitettä, ja siitä alkaa Hessin perheen karmiva, suorastaan hiuksianostattava painajainen.

Kuudennella aistilla vuonna 1999 itsensä kertaheitolla megatähtiohjaajaksi nostanut M. Night Shyamalan on kuuluisa elokuviensa tarinoiden yllätyksellisistä lopuista, joten ei tulisi mieleenkään kertoa myöskään hänen uusimman ohjauksensa Signs juonesta tuon enempää. Ylläoleva mahtuu suunnilleen elokuvan ensimmäiseen varttituntiin, jota kuitenkin seuraa vielä puolitoista tuntia sujuvaa juonenkuljetusta ja pikku hiljaa kasvavaa jännitystä ja pelkoa.

Perusolemukseltaan hiukan kevyemmän Unbreakablen jälkeen Shyamalan on palannut takaisin yleisönsä tarkoituksellisen pelottelun pariin. Olisi kuitenkin hiukan liian yksioikoista luokitella Signs pelkästään kauhuelokuvaksi, vaikka on se kyllä sitäkin: se herättää aidosti juuri sellaista tuntemattoman pelkoa jota The Blair Witch Project vain yritti saada aikaan. Rakenteeltaan se on ihailtavan epä-hollywoodilainen: hidas, viipyilevä ja tyypillisimmät kaavamaisuudet taiten kiertävä. Dialogi on paikoin erittäin hidasta, ja pelon ilmapiiriä kehitellään näyttämällä kauhistuttavuudet nopeasti ja etäältä – riittävän kauan että katsoja ehtii pelästyä, mutta ei niin kauan että hänen katseensa ehtii rationalisoida näkemänsä.

Shyamalanin tämänkertainen tarina on jopa hänenkin asteikollaan hyvin absurdi: on kuin elokuvan käsikirjoitus perustuisi ohjaajan näkemään painajaisuneen. Sen logiikka on unenomaista, ja tuntuu siltä kuin pienikin virhe kerronnassa saattaisi koska hyvänsä rikkoa illuusion ja saada katsojan purskahtamaan nauruun. Hartaan vakavamielinen tyyli toimii kuitenkin, eikä mitään ratkaisevaa virhettä tule. Juuri tähän sisältyy Shyamalanin nerous: hän osaa saada hölmönkin tarinan toimimaan kuin suuren taiteen. Intialaissyntyisestä nuoresta auteurista on kehittymässä uusi Spielberg.

Mel Gibson näyttelee uskonsa menettäneen ex-papin roolin erittäin vakavissa sävellajeissa. Hän ei käytä Signsissa kertaakaan tavaramerkikseen muodostunutta, hivenen ärsyttävää virnistystä. Parissa kohdassa joutuu jopa yllättymään surumielisen tulkinnan aidosta koskettavuudesta. Tuntuu oikeastaan aika yllättävältä, että tämän kaltaisesta elokuvasta on Amerikassa muodostunut 200 miljoonan dollarin kokoinen megahitti.

Vaikka Signs on hieno ja suositeltava katselukokemus – jota ei tosin herkästi pelästyville suosittele yksin katsottavaksi – on pieni varoituksen sana kuitenkin paikallaan. Shyamalanilla on tällä kertaa tarinassaan myös Sanoma, isolla alkukirjaimella, eikä sen luonne välttämättä ole jokaisen katsojan mieleen. Toivottavasti ohjaaja keskittyy jatkossa vain viihdyttämiseen ja katsojiensa pelotteluun, ja jättää näin turhanpäiväiset sanomat sikseen.