Eletään 1940-luvun Suomessa. Sota on ajanut muunkielisiä evakkoperheitä vuokraamaan maatilkkuja pitkin suomenmaata. Nuoren Annin (Asta Sveholm) ortodoksiuskoinen perhe on paennut Raja-Karjalasta Lapinlahdelle, jossa he yrittävät selviytyä parhaansa mukaan maan niukoilla antimilla. Elämä ei ole kuitenkaan helppoa, sillä sekä luterilaisilla kyläläisillä että ortodoksitulokkailla on omat ennakkoluulonsa ja vihansa.
Rahaa ei ole kenelläkään, niinpä Annin veli (Verneri Lilja) joutuu varastamaan naapurin sotaveteraanilta Taunolta (Turkka Mastomäki) heiniä, jotka kuitenkin aiotaan palauttaa pian. Kiinnihän siitä tietenkin jäädään. Samalla Annin ja Taunon välinen salainen suhde paljastuu. Perheen valmiiksi rankka elämä alkaa hiljalleen syöksyä raiteiltaan. Vähemmistöperheen arki muuttuu peruuttamattomasti.
Annika Grofin esikoisteos Syksyn jälkeen saapuu kevät on upeasti kuvattu ja runollinen elokuva, joka kertoo sotatraumoista, rakkaudesta, suvaitsemattomuudesta ja kaipuusta. Harmi vain, ettei Grofin kirjoittama käsikirjoitus ole erityisen onnistunut. Käsikirjoitus ei esimerkiksi paljasta joitain elokuvalle oleellisia asioita, joten punainen lanka tuntuu karkaavaan käsistä usein. Kokonaisuus on sekava. Elokuva tahtoo olla samaan aikaan sekä taiteellinen että vakava teos – siinä se ei oikein onnistu, vaan laahaa paikoillaan aivan liikaa.
Elokuvaan on myös ahdettu aivan liian paljon eri teemoja. Kaikkia ei vain yksinkertaisesti pystytä käymään hedelmällisesti läpi. Elokuva haluaa flirttailla myös nykyajan kanssa, mutta nämä rinnastukset ontuvat.
Huikeiden Sveholmin ja Mastomäen lisäksi elokuvassa nähdään muutenkin erinomainen näyttelijäkaarti. Timo Lavikainen, Verneri Lilja, Sari Havas, Antti Raivio, Wanda Dubiel ja Antti Virmavirta ovat erittäin hyviä rooleissaan.
Syksyn jälkeen saapuu kevät on kuitenkin eräässä mielessä erikoisuus Suomen elokuvateattereissa. Elokuvassa puhutaan suurelta osin livvinkarjalaa. Eikä elokuvan muukaan äänipuoli hassumpi ole. Musiikit tukevat tunnelmaa hienosti.
Syksyn jälkeen saapuu kevät olisi saattanut olla vuoden parhaita kotimaisia, mikäli käsikirjoitusta olisi viilattu pidempään. Nyt se ei jää kovinkaan pitkäksi aikaa mieleen. Harmi.