Visuaalisesti tehokkaan Unelmien sielunmessun jälkeen Darren Aronofskylta kesti kuusi vuotta saada seuraava elokuva ilmoille. The Fountainia ryhdyttiin tekemään 60 miljoonan dollarin budjetilla Brad Pittin ja Cate Blanchettin tähdityksellä, mutta Pittin vetäydyttyä projektista studiokaan ei ollut valmis sijoittamaan liian taiteelliseksi katsomaansa käsikirjoitukseen. Aronofsky huilasi muutaman vuoden Intiassa ja palasi töihin puolet halvemmalla budjetilla ja uudella näyttelijäkaartilla. Pääosiin päätyivät Hugh Jackman ja Rachel Weisz. Tähdityksellä tuskin on suurta väliä, sillä niin suuresti The Fountain nojaa kunnianhimoiseen pyrkimykseen kuvata huikean visuaalisesti kaikki suuret inhimilliset teemat kuten rakkauden tai kuoleman. Elokuva liikkuu kolmella tasolla, joita kaikkia yhdistää ikuisen elämän etsiminen. Keskeisimmäksi tasoksi nousee realistiseen todellisuuteen sijoittuva kuvaus neurologian tohtori Tom Creosta (Jackman), joka yrittää epätoivoisesti löytää pelastusta vaimonsa Izzin (Weisz) aivosyöpään. Izzi taas on jo hyväksynyt kohtalonsa, ja pyytää Tomia viimeistelemään käsikirjoituksensa, 1500-luvulle sijoittuvan kertomuksen konkistadori Tomaksesta, jonka Espanjan kuningatar lähettää Etelä-Amerikkaan etsimään maagista elämänpuuta. Tämä metafiktiivinen tarina, Izzin kirjoittama eepos, muodostaa elokuvan toisen tason. Kolmas ulottuvuus kuvaa 2500-luvun avaruusmatkailijaa, joka kelluu kuplassa kuihtuvan elämänpuunsa kanssa kohti kuolevaa tähteä. Kertomukset limittyvät toisiinsa teemallisesti, ja Jackman ja Weisz esittävät kaikissa pääosia. Juonellista loogisuutta tärkeämmäksi nousee Aronofskyn ilmeinen halu kuvata jotakin universaalia monitasoisen symboliikan avulla. Ohjaaja on maininnut innoittajikseen Moebiuksen sarjakuvat ja Stanley Kubrickin. Visuaalisesti elokuva muistuttaakin Blueberryn psykedeliatrippailua yhdistettynä Avaruusseikkailu 2001:een. Kauniin pinnan alla ei kuitenkaan ole juuri sisältöä. Aiheet kuten elämä, rakkaus, kuolema ja syntymä ovat laajuudessaan ja yleispätevyydessään vaativia. Aronofski näyttääkin ottaneen haasteen vastaan tosissaan: kuvaus on välillä tahattomaan huvittavuuteen saakka mahtipontista. On kuin kunnianhimoinen runoilija yrittäisi löytää kalutuista aiheista jotakin uutta tekemällä radikaaleja formalistisia ratkaisuja. Koko elokuvaa värittävä panteistinen filosofia ja new age -häröily toki tukevat henkevää sanomaa noin teoriassa, mutta myös horjuvat vaarallisesti liiallisen suureellisuuden rajoilla. Jotain koskettavaa The Fountain kuitenkin tavoittaa. Suuria aiheita kuvaavat parhaiten pienet, persoonalliset tarinat. Juuri sellainen pieni tarina rakkaansa menettämisestä ja kuoleman hyväksymisestä löytyy elokuvan pramean pinnan alta. The Fountainin viehätys on luihin ja ytimiin menevässä kokonaisvaltaisessa, unenomaisessa tunnelmassa, jota Clint Mansellin melankolisen aavemainen musiikki tukee.