”Mielenkiintoinen konsepti”, on ensimmäinen ajatus, kun Matthew McConaugheyn esittämä Mickey Haller esitellään omalaatuisena puolustusasianajajana, joka hoitaa hommiaan Lincoln Continental -autonsa takapenkiltä. Onkin pettymys havaita, ettei autolla ole tuotesijoittelumainontaa suurempaa merkitystä tarinassa.
Seuraava toive asetetaan Hallerin uuteen asiakkaaseen. Lähinnä pieniä tapauksia hoitanut ja alamaailman pikkunilkkejä puolustanut mies saa asiakkaakseen upporikkaan nuoren miehen, jota syytetään murhasta. Ehkä luvassa on mielenkiintoinen asetelma siitä, miten lain koukeroiden ja porsaanreikien tuntija joutuu vastakkain virtaviivaisen ja sliipatun järjestelmän kanssa. Valitettavasti kyseessä on kuitenkin vain jälleen yksi versio kuluneesta ja keinotekoisesta kaavasta. Asianajaja juonitaan tehtävään, jotta hän ei alkaisi penkoa rikosta, jota hän ei todennäköisesti olisi ikinä huomannut ilman uutta toimeksiantoaan.
Koska elokuvan taustalla on asiansa osaava dekkarikirjailija, on sentään lupa odottaa äkillisiä juonenkäänteitä ja yllätyksiä. Katsojan aivoja rasittaa matkan varrella kuitenkin vain ihmetys siitä, kuinka asioiden selvittämiseen menee kaksi tuntia, kun juoni on selvillä jo vartin kohdalla. Ehkä loppuun on sentään varattu jotain mielenkiintoista tyypillisen viimeinen yhteenotto -kliseen sijaan. Ai ei ole? Onneksi mukana on sentään aina hyvä Marisa Tomei, jolle toivottavasti on annettu jotain mielenkiintoisempaa tehtävää kuin vain näyttää nätiltä. Uups.
Rasittavinta elokuvassa on sen täydellinen välinpitämättömyys minkäänlaisesta kantavasta moraalin tajusta. Haller kuvataan lainsäädännön kirjainta sen henkeä vastaan käyttävänä juuri ja juuri lain oikealla puolella pysyttelevänä nilkkinä, mitä McConaugheyn omahyväinen virnuilu vahvistaa. Sitten hänet pistetään pitämään palopuhe siitä, miten rikollisillakin on oikeutensa ja he tarvitsevat jonkun suojelemaan heitä järjestyksenvalvojien mielivallalta. Kun työn alla oleva tapaus sitten siirtyy henkilökohtaiselle tasolle, löytyy ratkaisu amerikkalaiseen tapaan täysin normaalina käytöksenä kuvatun lain ulkopuolelle menevän oman käden oikeuden kautta.
Olisikin mielenkiintoista, jos elokuva olisi kuvannut yleisen ja yksityisen moraalin eroja ja pohtinut lain toimivuutta eri tasoilla. Sillä ei kuitenkaan ole mitään muuta kunnianhimoa kuin tehdä sinänsä sujuvasti toimivaa tusinaviihdettä. Jos Oikeuden palvelija herättää katsojan mielessä kysymyksiä, ne liittyvät siihen, että miksi ihmeessä elokuva on haluttu tehdä, kun samanlaista materiaalia näkee viikottain tv-sarjan jakson mittaiseksi typistettynä.
Vastaus löytynee amerikkalaisesta yhteiskunnasta, joka tuntuu pyörivän oikeudenkäyntien kautta ja jossa asianajajat ovat sankareita. Jenkeissä elokuva onkin saanut kehuvia arvioita. Yhdysvaltojen ulkopuolella parempaa viihdettä löytyy vaikkapa Kova laki -sarjan jaksosta.
Jouni Vikman
Tähdet: ★★