”Minkä havainnon maailmasta haluan välittää katsojalle?” kuuluu ensimmäinen kysymys, jonka käsikirjoittajan pitäisi itseltään kysyä. Seuraavaksi on erittäin hyvä kyseenalaistaa itsensä; miksi juuri tämä tarina pitää tehdä ja miten. Nyt näitä perustavaa laatua olevia kysymyksiä ei ole esitetty. Tai sitten ei vastauksesta olla välitetty, koska elokuva on silti tehty.
Kumppanin petos parisuhteessa on varsin ikävä tunne, kiistämättä. Niinpä aiheesta on elokuvahistorian aikana tehty parikin leffaa. Saati näytelmät, oopperat, kirjat, laulut ja tarinat vuosituhansien aikana. Aihe on siis tuttu, ja sitä on käsitelty monin eri tavoin. Mitä uutta Tony Heinon kirjoittama ja ohjaama elokuva tuo kaikkien aikaisempien lisäksi, jota kukaan ei ole vielä keksinyt kertoa?
Tommi (Jarkko Nyman) ja Jaana (Saija Lentonen) viettävät mukavan keskiluokkaista elämää. Molemmat ovat uraohjuksia firmoissaan ja yhteistä vapaata aikaa on vähän. Jaana ramppaa vähän väliä työmatkoilla eikä halua puhua puhelimessa niiden aikana. Matkapuhelinsäteilyn aiheuttaman migreenin takia, kuulemma. Silti Jaanalta löytyy toinen puhelin, josta hän ei ole kertonut Tommille, ja Tommin epäilyt heräävät.
Tommi tapaa ystävänsä Peterin, voimamies Jouko Aholan. Peter vinkkaa jankkaamisen jälkeen Tommille yksityisetsivä Niklaksen (Juha Veijonen). Niklas ryhtyy seuraamaan Jaanaa, ja kas kummaa, jotain löytyykin.
Nimenä Toinen mies tuo väkisinkin mieleen Graham Greenen teksteihin perustuvat elokuvat Kolmas mies tai Kymmenes mies. Mutta ei, nyt ei liikuta vakoilun ja vaarojen varjoisilla kujilla tai tunneleissa vaan suomalaisen miehen parisuhdetuskassa. Kestoa elokuvalle on kertynyt yli puolitoista tuntia, vaikka yli tunnin tiivistäminen olisi tehnyt sille hyvää. Jos se on edes mahdollista.
Mukaansa Heino on onnistunut saamaan ammattinäyttelijöitä. Rahoittajissa näyttää olevan pari hotellia, helikopterifirma ja eräs tunnettu alun perin ruotsalainen automerkki, joita sitten esitellään riippumatta siitä, soveltuvatko ne dramaturgiaan vai eivät. (Eivät todellakaan sovi). Yhteistyökumppaneita esitellään estoitta vaikka väkisin. Helikopterifirma on saatu mukaan, kun Anu Sinisalo on laitettu kopteriin soittamaan täysin yhdentekevä puhelu Jaanalle. Heikki Kinnunen esittää terapeuttia, jonka vastaanotolla Tommi käy. Kun yhtään laajempaa kuvaa näytetään, on tämä ’intiimi’ vastaanottotila hotellin aula. Ja niin edelleen.
Elokuvan tarina on täydellisen yhdentekevä ja sen dialogi lapsellisen kömpelö. Mutta niihin on turha paneutua sen enempää, kun ei se sen paremmaksi kuitenkaan muutu. Eniten kasvoille – ja korville – iskee tekeleen tekninen toteutus.
Jos on käynyt edes vuoden mitään filmikoulua, ei todellakaan tee samoja virheitä kuin tässä on tehty. Valaisusta ei voi puhua: joko lamppu osoittaa ihan mihin sattuu ylivalottaen osan kuvasta ja jättäen toisen osan alivalottuneeksi tai lamppuja ei ole aina välitetty käyttää. Kuvakoot hyppivät ihan miten sattuu. Paljon käytetään todella tiukkaa lähikuvaa, joka tuo kuvakerrontaan vastenmielisen vaikutelman. Ylä- ja alakulmaotosten pitäisi olla jotenkin motivoitu, mutta tässä niin ei todellakaan ole. Äänitys on täysin epäonnistunut, eikä selvästi mitään äänimiksausta ole tehty, vaikka lopputeksteissä äänifirma onkin mainittu. Jos he ja värimäärittelijät tekevät tätä ammatikseen, niin toivon heille onnea, koska tämä ei käy mistään suosituksesta. Ei ole häpeä vaihtaa alaa, jos homma ei mitenkään luonnistu.
Ihmettelen suuresti, miksi tunnetut näyttelijät ovat lähteneet mukaan tällaiseen yritelmään, joka saisi armottomasti hylätyn arvosanan alan koulussa. Mahtaako levittäjä todella kuvitella, että tästä joku haluaisi maksaa normaalin lipun hinnan, vaikka oikeitakin elokuvia olisi tarjolla? Eikö kukaan missään kohtaa ole todellakaan sanonut tekijöille, että nyt menee pahasti pieleen?
Hannu Liekso