Metsä on kauhuelokuvissa vaarallinen paikka kaupunkilaisille. Kaupunkilaisena onkin mukava nähdä, että oikeissa olosuhteissa henki voi olla herkässä paikallisillakin. Sitä pohjustetaan Wolf Manin alkujaksolla, jossa pieni Blake-poika ja hänen ankara isänsä kohtaavat metsästysretkellä syrjäisessä vuoristometsässä jotain uhkaavaa.
30 vuotta myöhemmin Blake (Christopher Abbott) asuu kaupungissa vaimonsa ja tyttärensä (Julia Garner ja Matilda Firth) kanssa. Hänen isänsä on onnistunut vierottamaan poikansa yrityksillään kasvattaa tästä maailman vaarojen keskellä elämään pystyvää selviytyjää. Sittemmin isä on kadonnut erämaahan, ja kohtaamme Blaken viranomaisten julistaessa isän vihdoin virallisesti kuolleeksi.
Tietysti perhe matkaa vanhalle kotitilalle, eikä metsän kauhu ole kadonnut mihinkään. Erämaan keskellä nököttävään taloon linnottautunut perhe yrittää selvitä yön yli, kun niin ulko- kuin sisäpuolellakin murisee uhkaavasti.
Ensimmäisten Saw-elokuvien käsikirjoittajana läpimurron tehnyt Leigh Whannell on tällä kertaa kirjoittamisen – yhdessä vaimonsa Corbett Tuckin kanssa – hoitanut myös ohjaamisen ja tuottamisen. Aikaisemmin tällainen kolmen suora on saanut aikaan toimivan Upgrade-tieteistoimintajännärin (2018) sekä etenkin vuoden 2020 hienon The Invisible Man -kauhun. Valitettavasti tällä kertaa mennään pahasti metsään. Sellaiseen, jossa ei ole hauskaa mutta ei juuri pelottavaa tai edes jännittävääkään.
Elokuvassa on muutama erittäin hyvin toimiva hetki, mutta niidenkin aikana katsoja lähinnä hämmentyneenä odottaa, että varsinainen tarina alkaisi. Wolf Man sisältää kantavaa teemaa siitä, kuinka hyvääkin tarkoittava vanhempi voi onnistua vain pelottamaan ja traumatisoimaan lasta. Silti tuntuu, kuin Whannell ja Tuck olisivat onnistuneet koko ajan kirjoittamaan käsikirjoitusta oikeasti kantavan tarinan sivusta.
Tätä korostaa epätasaisuus, kun välillä alleviivataan raskaalla kädellä ja välillä teemat haihtuvat ilmaan. Eri maailmoihin ajautumista kuvaava näkökulman muutos on mainio keksintö – aluksi. Kun siitä ei saada aikaiseksi jonkinlaista mytologiaa rakentavaa elementtiä, siitä tulee vain kyllästymiseen asti toistettu tekninen kikka. Samoin isän ja tyttären yhteys onnistutaan latistamaan.
Lopulta jää käteen vain se, että muutoksen aiheuttaman pelon sijaan Whannell on päätynyt tekemään elokuvan koko sen keston vievästä muodonmuutoksesta. Sekin jää kesken, kun jostain syystä ei haluta mennä täyteen ihmissusimoodiin. Aivan kuin alun mytologiaviittauksista huolimatta loppuun asti haluttaisiin jostain syystä pitää yllä ohutta mahdollisuutta jonkinlaiseen luonnolliseen tulkintaan.
Äkkisäikytyksiä on tietty tarjolla, mutta positiivisen hillitysti. Pari niistä on jopa mainioita, oikeasti yllätyksenä tulevia. Tunnelmallisimmillaan elokuva on kaikissa metsäkohtauksissaan. Pahimmat veriteot tapahtuvat pimeydessä, ennemmin Wolf Man tarjoilee body horroria ja muutamia siihen liittyviä äklötyksiä. Parempi kai sekin kuin ei mitään.
Jouni Vikman
Wolf Man -elokuvan traileri
