Tässäpä dokumenttielokuva, joka on kuin tehty kaltaistani kauhufriikkiä ja pakanaa varten. Tai niin sitä vain luulisi, että kolmetuntinen dokkari folkkikauhusta olisi parasta ikinä. Toisin kuitenkin kävi. Elokuva on lähinnä nykypoliittinen puheenvuoro erilaisille aatteille ja ideologioille.
En voi mitenkään ymmärtää, miten ikivihreät klassikot kuten Noidantappajat (1968), Paholaisen nahka (1971) ja Uhrijuhla (1973) valjastetaan näin tökerösti politiikkaan. Joo, kyllähän näistä elokuvista paistoi misogynia, patriarkaattinen maailmankuva ja tietynlaiset naisiin kohdistuvat troopit läpi, mutta nämä on kuitenkin tehty viitisenkymmentä vuotta sitten. Joo, maailma on muuttunut, mutta silti nämä elokuvat ovat edelleen mitä ovat. Ei niiden sisältöä pysty spinnaamaan salonkikelpoiseksi, vaikka kuinka selittäisi yliopistossa opittua teoriaa.
Kier-La Janissenin tekemässä dokumentissa käydään läpi yli sata elokuvaa. Dokkarin hurjat 50 haastattelua antavat kuitenkin lähinnä kuvan haastateltaviensa maailmankuvasta eikä niinkään siitä, mitä nämä klassikkoelokuvat edustavat kulttuurisesti ja historiallisesti. On jotenkin surullista, että jopa kauhusta saadaan tehtyä näin läpipoliittinen taistelutanner. Eräänlaista kulttuurikriittistä revisionismiahan tämä on.
Woodlands olisi voinut olla kaikenkattava sukellus suoraan saatanallisen ja pakanallisen perinnekauhun syövereihin, mutta nyt katsojille tuputetaan politiikkaa oikein olan takaa ja anteeksiantamattomasti. Tästä voisi leikata helposti yli tunnin pois, eikä yksikään kauhufriikki menettäisi mitään itse asiasta: niistä folkkikauhurainoista.
No, on massiivisessa dokumentissa myös hyvät puolensa. Siinä on monen monta sellaista elokuvaa, joista minulla ei ole ollut edes hajua – ja ne näyttivät hillittömiltä! Näitähän pitää ruveta katsomaan. Löytyi nimittäin toinen toistaan roskaisempaa viihdettä.
Anteeksi nyt vain, mutta en edes pyytele anteeksi. Jättäkää edes alakulttuurit rauhaan näiltä kulttuuri- ja identiteettisodilta. Epäilen että aika harva tällaista luentoa kaipaa – ja jos kaipaa, niin ei siihen tarvita folk horroria keppihevoseksi.
Niko Ikonen