Kas tässä kymmenen parasta Episodin Cannes-kirjeenvaihtajan festivaaleilla näkemää elokuvaa – ja yksi vähemmän hyvä.
10. BlacKkKlansman – ensimmäinen puolikas
Spike Leen uutuudesta, jossa nähdään myös oma Jasper Pääkkösemme, nauttiminen riippuu yhdestä asiasta: haluatko, että poliittisia aiheita käsitellään hienovaraisesti vihjaillen vai pitääkö ne tunkea kurkusta alas?
Lee ei koskaan ole ollut hienovarainen elokuvantekijä, eikä hän aio muuttua. Mutta hän on myös tehokas kertoja ja parhaissa voimissaan tositapahtumapohjaisessa (!) kertomuksessa mustasta poliisista, joka soluttautuu Ku Klux Klaniin ensin puhelimitse ja valkoisen kollegan avulla myös fyysisesti. Sitä on hauska seurata… jonkin aikaa.
Sitten vitsit muuttuvat ilmeisemmiksi ja lopulta paljastuu Lee todellinen tarkoitus: sanoa suoraan mitä mieltä hän on maansa nykyhallinnosta. En yllättyisi, jos näyttelijät tuntisivat olonsa hieman hyväksikäytetyksi. Kuten myös yleisö.
9. The Trouble With You
Romanttinen komedia, joka alkaa viisiminuuttisella tappelulla ja hienolla puukotuksella? No mikä ettei. Tänä vuonna Cannes oli vastaanottavaisempi kevyemmällekin katsottavalle, ja siinä joukossa Pierre Salvadorin The Trouble With You on viehättävimmästä päästä. Salvadorilta on meillä nähty Hinnasta viis ja Täysihoito, joiden tähtenä oli nyt cameo-piipahduksen tekevä Audrey Tautou.
Elokuva keskittyy sankaripoliisin Yvonne-leskeen, jolle selviää, ettei hänen kuollut puolisonsa ollutkaan niin täydellinen kuin kaikki kuvittelevat. Hän ryhtyy korjaamaan vääryyksiä raikkaalla ja ihastuttavalla tavalla. Ja usein ratkiriemukkaasti, esimerkiksi kun pikkupojalle kerrotut iltasadut muuttuvat dramaattisesti totuuden selvitessä tai kun S&M-sivujuoni sallii ilmaisuja kuin ”esineet päälläni ja sisälläni eivät ole omaisuuttani”.
Yvonnea esittää reipas Adèle Haenel, joka tunnetaan draamallisemmista rooleista. Huikean viihdyttävää.
8. Lazzaro Felice
Vuoden 2014 The Wonders -elokuvan jälkeen Alice Rohrwacher palasi pääkilpasarjaan epätasaisella mutta hurjan kiinnostavalla sekoituksella tosi-elokuvaa ja eläinsatua, jossa lempeä nuori maatyöläinen solmii oudon ystävyyden markiisin kanssa. Vaikka kaikki merkit viittaavat 1980-lukuun, eristynyt tapahtumapaikka tuntuu sijaitsevan jossain ajan ulkopuolella. Ja pian selviää, että hyvästä syystä.
Voi kuulostaa oudolta, koska sitä se on. Epätietoisuutta lisää se, että nimi on yhdistelmä Jeesuksen henkiin herättämää miestä ja keskiaikaista ensimmäisen ristiretken johtajaa. Mutta tunne ei ole epämiellyttävä. Paljastamatta isoimpia käänteitä – joita on paljon – sanottakoon, ettei Lazzaro Felice ole taas yksi sisäsiisti draama. Mitä se sitten on, on edelleen epäselvää.
7. The House That Jack Built
Muistanette mitä tapahtui. Kohautettuaan vuonna 2011 letkautuksellaan ”Hitlerin ymmärtämisestä” Lars von Trier joutui odottamaan tähän asti saadakseen kutsun takaisin Cannesiin. Onneksi hän ei ole vuosien aikana oppinut mitään. The House That Jack Built -näytös kaikui kauhun kiljaisua ja monet ryntäsivät ulos, mikä ei ole helppoa iltapuvussa ja korkeissa koroissa.
Toki ei ole tavallista nähdä jonkun leikkaavan ankalta jalkoja A-luokan festivaalilla. Trier kuitenkin ujuttaa inhoimpiinkin väkivaltakohtauksiin huumoria, ja vaikka kyseessä ei todellakaan ole hänen paras elokuvansa, se on silti kiinnostava. Erityiskiitos kaikkensa antavasta Matt Dillonista – joka pääsi sen ansiosta esittämään ihmistuhatjalkaista – sekä pitkästä jaksosta Helvetissä, mikä saattaa olla oudoin näkemämme asia koko festivaaleilla. Jos ei lasketa sitä seksikohtausta Borderissa.
6. Whitney
Nick Broomfieldin vuoden 2017 Whitney: Can I Be Me ei pahemmin hetkauttanut, mutta tässäpä toinen dokumentti joka tähtää lähikuvaan tuomitusta diivasta. Tällä kertaa paljastuu jotain paljon kiinnostavampaa.
Kieltämättä Kevin Macdonaldilla oli helpompaa. Hänellä oli Houstonin perheen siunaus ja lupa käyttää tämän kappaleita. Isoin ero on kuitenkin se, että Whitney ei tunnu nopeasti kasaan kyhätyltä. Koska Macdonald käytti aikaa, hän päätyi joihinkin shokeeraaviin lopputulemiin, joita on jo päivitelty muissa medioissa.
Whitney on paikoin vaikeaa katsottavaa, mutta myös viihdyttävää. Intiimeissä välähdyksissä laulaja mollaa muita viihdyttäjiä. Humoristiset hetket muistuttavat, että Houston oli muutakin kuin vain moraalitarinan aihe. Pelkästään sen vuoksi Macdonald ansaitsee ylistystä – joskaan ei siitä, että Bodyguardin teema ja loppupäiväksi soimaan päähän.
5. Ash is Purest White
Kiinalaisohjaaja Jia Zhang-ke on ollut suosikkejani jo pitkään, eikä hänen uutuutensa petä. Jotkut ovat kutsuneet sitä kommentiksi hänen kotimaansa rakkaudesta kapitalismiin, mutta ei tarvitse vertauskuvia voidakseen nauttia tarinasta. Zhang-ken vaimo Tao Zhao näyttelee herkullista roolia gangsterin morsiamena, joka menee vankilaan pelastaakseen miehensä ja havaitakseen, että tuomion päätyttyä hänellä ei ole jäljellä mitään.
Paikoin elokuva on outo – selkein esimerkki on vakiotanssi siitä erityisesti pitäneen gangsterin hautajaisissa – ja paikoin hauska, kun sankaritar toistuvasti huijaa tuntemattomilta miehiltä rahaa yhdellä ainoalla lauseella: ”Olen hänen siskonsa, hän sai keskenmenon.” Ennen kaikkea se on hyvin koskettava. Tao Zhaolta ryöstettiin Cannes-palkinto. Ryöstettiin!
4. Shoplifters
Kaikki hämmästyivät, kun Kultainen palmu meni Hirokazu Kore-edan lempeälle perhedraamalla. Eivät pahastuneesti, sillä on vaikea kuvitella ketään, joka ei olisi pitänyt elokuvasta tai sen melkoisen fanipohjan vuosien varrella keränneestä tekijästä. Samaa ei voisi sanoa Nadine Labakin manipuloivasta Capernaumista, jota ylistivät ihmiset, joiden kanssa olisi mahdotonta olla ystäviä.
Ja mikäpä estäisi Shopliftersistä pitämistä? Japanilaisohjaaja on ainut, joka pystyy tekemään jotain näin koskettavaa tarinasta, jossa kaltoin kohdeltu tyttö löytää onnen pikkurikollisperheessä, jolla ei ole tarjota paljon muuta kuin rakkautta ja lämpöä. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Ihastuttava pikku elokuva, josta tuli jotain isompaa.
3. Dogman
Ilmeisesti Matteo Garronen draama onnettomasta koiraparturista, joka kääntyy rikoksen tielle ilman omaa syytään, perustuu tositapahtumiin. Ei sinänsä yllätys, sillä onhan kyseessä Gomorrahin ohjaaja. Tällä kertaa Garrone kuitenkin lainaa enemmän Italian neorealismista kuin lehtiotsikoista. Aiheesta juuri roolistaan palkittua Marcelloa upeasti näyttelevän Marcello Fonten voisi kyvin kuvitella hengaavan Polkupyörävarkaan tyyppien kanssa vaihtamassa tarinoita epäonnesta.
Garrone ei elvistele. Hän väistää tutuimmat ansat eikä yritäkään kiristää tunteita. Nelijalkaisiakaan ei vahingoitettu lukuun ottamatta yhtä onnetonta chihuahuaa pakastimessa. Mutta sekin voi jo paljon paremmin!
2. Border
Olin jo puoliksi valmis pitämään Ali Abassin toisesta elokuvasta. Se perustuu Ystävät hämärän jälkeen -kirjailija John Ajvide Lindqvistin novelliin ja siinä on Eero Milonoff toukkia mussuttavana peikkona. Jos se ei kuulosta houkuttelevalta, en tiedä mikä sitten.
Border osoittautui silti paljon muuksikin kuin vain juustoiseksi viihteeksi, kiitos erityisesti tunnistemattomaksi maskeeratun Eva Melanderin ja joidenkin osuvien Suomi-vitsien. Mutta vaikka elokuva voitti saman Un Certain Regard -palkinnon, joka pari vuotta sitten teki Hymyilevästä miehestä kansainvälisen menestyksen, sen graafiset seksikohtaukset saivat vanhemman katsojan vieressäni liikehtimään hermostuneesti ja mutisemaan vihaista ranskaa. Hän päätti lopulta jäädä tuoliinsa, sillä kuinka usein pääse näkemään vehtaavia peikkoja? Nimenomaan.
1. Cold War
Vaikka Paweł Pawlikowskin seuraaja Oscarin voittaneelle Idalle sai tyytyä ohjaajapalkintoon, se oli todennäköisesti kilpasarjan paras elokuva. Ainakin se oli ehdottomasti kaunein, jälleen kerran herkullisen mustavalkoisesti kuvattu. Se on kuitenkin enemmän kuin vain esteettinen tutkielma, sillä Pawlikowski ei koskaan ole ollut näin henkilökohtainen.
Cold War pohjautuu osittain ohjaajan vanhempien rakkaustarinalle täynnä intohimoisia riitoja ja vieläkin intohimoisempia sovintoja. Cold War on kuin Casablanca, jossa ryypätään ja kiroillaan, ja kiihkeä kaunotar sanoisi jotain painokelvotonta kuullessaan sanat ”we will always have Paris”. Puolalaisnäyttelijätär Joanna Kulig valloitti festivaalin myrskyn lailla laulaen, tanssien ja näytellen sydämensä pohjasta samalla kun välittää vuorosanoja kuin: ”Rakastan sinua kuolemaan asti, mutta nyt minun pitää oksentaa.” Mikäpä siinä.
Bonus: Suurin pettymys
The Man Who Killed Don Quixote
Tämä särkee sydämen, mutta niin se vain on. Elokuva, jolle Terry Gilliam on omistanut elämänsä (no ok, 25 vuotta siitä), ei ole kovin hyvä. Hillitty vastaanotto ensi-illassa selittyy sillä, että a) kaikki todella halusivat rakastaa sitä ja b) kaikki todella halusivat homman jo saavan päätöksensä – varsinkin kun aivan viimeisimmät käänteet lähes estivät Cannes-näytännön. Lopputulos on kuitenkin joukko ystäviä pitämässä hauskaa linnassa ja juoksentelemassa ilman suuntaa tai tarkoitusta.
Kertomus ohjaajasta (Adam Driver suoltamassa v-sanaa joka toinen minuutti), joka palaa espanjalaiskylään, jossa kerran kuvasi elokuva, ja havaitsee siihen osallistuneiden elämän muuttuneen peruuttamattomasti, on kauniisti sanottuna sekasotku. Edes Gilliamin visuaalisuus ei pääse lentoon.
Voi olla, että kaikkien vuosien jälkeen Terryn visio ei enää mahdu valkokankaalle. Siksi kaikki kiinnostava on tapahtunut sen ulkopuolella.
(EPISODI/Marta Bałaga, Cannes)
