Tämän vuoden Transylvania Film Festivalin kunniavieraalla, Nicolas Cagella, riitti puhuttavaa ottaessaan vastaan elämäntyöpalkinnon. Hän vastaanotti myös loputtomat suosionosoitukset paikallisia pultsareita myöten, jotka odottivat näkevänsä edes vilauksen Cagesta ennen Face/Off -elokuvan näytöstä tyynesti alennusolutta siemaillen. Ei ihme, että herra oli hyvällä tuulella.
– Pidän tätä palkintoa yöpöydälläni ja aina kun aamukolmelta tunnen oloni yksinäiseksi, mietin kaikkia yön lapsia, susia ja lepakoita, ja se lämmittää sydäntäni, kommentoi Cage palkintoa vaatimattomasti.
Palkinto oli kuitenkin vain upea alkusoitto pitkille Romanian tahmeimmissa baareissa ja Tarkovskin Stalkerin mieleen tuovissa suolakaivoksissa vietetyille päiville, puhumattakaan hänen koko urastaan jutustelemisesta. Ja Episodi oli siellä – mukana lähes joka askeleella.
Hengästyttää vain miettiäkin Cagen kuoppaista polkua indie-suosikista Oscar-voittajaksi elokuvan Leaving Las Vegas myötä, toimintasankariksi, Hollywoodin parhaiten palkattujen näyttelijöiden joukkoon ja velkaantuneeksi kulttihahmoksi.
– En ole ikinä ajatellut, että minulla on ura. Olen nähnyt itseni aina niin, että minulla on työ, Cage sanoo keskustelutilaisuudessa, johon ihmiset jonottivat tunteja ja yrittivät käyttää jälkikasvuaan vaihtokauppatavarana.
The Guardianin toimittaja on todennut, että jos näyttelijät olisivat poplauluja, Nicolas Cage olisi Bohemian Rhapsody. Olemme samaa mieltä.
– Rakastan sitä laulua, on tähden mielipide epätodennäköisestä kohteliaisuudesta.
Ainakin luulemme sen olevan kohteliaisuus.
– En ole aivan varma rinnastuksesta, mutta otan sen vastaan. Se laulu on matka – siinä on kaikki yllätykset ja vaihtelu. Heidän, jotka ovat valinneet elokuva-alan, on pidettävä mielessä että olemme opiskelijoita emme mestareita. On haastettava itseään, eikä tarvitse pelätä epäonnistumista. Epäonnistumiset opettavat mitä ei tule tehdä tai mitä pitää tehdä uusiksi, koska joskus aika voi olla
paras ystävä, joka antaa yleisön tavoittaa sinut.
Ei nimi miestä pahenna
Cagen lähtökohdat olivat vaatimattomat, toisin kuin hänen nimensä – syntyjään Nicolas Coppolana hän tunsi nimen painon varttuessaan.
– Sukuni inspiroi minua nelivuotiaasta asti, kun tuijotin maagisia pieniä ihmisiä näytöllä. Yritin selvittää kuinka sinne pääsee, koska kaikki siellä tapahtuva vaikutti paljon kiinnostavammalta kuin mikään, mitä olohuoneessani tapahtui. Se oli aikaisin muistoni näyttelijäksi haluamisesta, Cage kertoo.
Komediaelokuvan Kuumat kinkut jälkeen Cage päätti muuttaa nimensä muokaten sen arvostamansa avantgardesäveltäjä John Cagen mukaan.
– Kun yritin nuorena näyttelijänä päästä pinnalle Hollywoodissa, nimeni oli oikeasti ainut, mistä kukaan oli kiinnostunut. Minulla oli tapana mennä koe-esiintymisiin ja unohtaa vuorosanani, koska roolittajat halusivat vain puhua elokuvista Ilmestyskirja. Nyt ja Kummisetä. Sitten Valley Girl -elokuvaa varten Martha Coolidge etsi jotakuta, joka ei ollut, no, perinteisellä tavalla komea, eikä hänellä ollut hajuakaan kenelle olin sukua. Kun hän antoi minulle roolin Nicolas Cagena, oloni oli vapautunut. En kuitenkaan ikinä muuttanut nimeäni laillisesti.
Seurasi nopea nousukiito, joka johti yhteistyöhön maailman parhaiden ohjaajien kanssa. Siitäkin huolimatta, että Cage on aina ollut hieman outo, jo ennen meemikulttuuria ja hänen hulluimpia ostoksiaan listaavia artikkeleita (kääpiöiden kuivattuja päitä, pyramidihautakivi, niitä voisi listata koko päivän). Outo oli myös Cagen näyttelemistyyli.
– Isäni oli kirjallisuustieteen professori, ja hän näytti meille elokuvia kuten Nosferatu ja Tohtori Caligarin kabinetti. Sain niistä painajaisia, mutta ne inspiroivat minua, Cage selittää.
– Saksalaisen ekspressionismin myötä ja koska elokuvat olivat mykkiä, osa roolisuorituksista oli hyvin tyyliteltyjä. Mielestäni tyyli oli todella mukaansatempaava ja tein samoin Vampyyrin suudelma -elokuvassa, mistä voimme kiittää Max Schreckiä. Uskoin, että mitä voi tehdä yhdessä taidemuodossa voi tehdä myös toisessa. Että voi olla impressionistinen maalaus ja impressionistista näyttelemistä. Elokuvassa Paha poliisi – Määräsatamana New Orleans en käyttänyt minkäänlaisia huumeita, mutta pystyin muistelemaan joitakin virheitä 30 vuoden takaa. Aivan kuten Monet maalatessaan puutarhaansa. Tätini Talia Shire oli ensimmäinen, joka kertoi minulle, että naturalismi on vain tyyli ja että on muitakin asioita, joita roolisuorituksellaan voi tehdä. Se on aina säilynyt mielessäni.
Virheiden kautta voittoon
Vaikka se kuulostaa loogiselta, Cagen kokeilut eivät aina ole olleet onnistuneita.
– Olen ollut onnekas, koska lähes kaikki ohjaajat, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat olleet avomielisiä. Kerran kysyin David Lynchiltä, sopiiko hänelle jos pidän hauskaa Villi sydän -elokuvassa ja hän vastasi: ”Nickster, se ei ole vain sopivaa – se on välttämätöntä. Jos sinulla ei ole hauskaa, kenelläkään ei ole.” Se auttoi. Toisena esimerkkinä Coenin veljesten Arizona Baby. He nauroivat kun olin koe-esiintymässä, mutta eivät tienneet miksi, myöntää Cage hellyttävästi.
– Myöhemmin he tulivat levottomiksi. He sanoivat: ”Olisimme voineet antaa roolin kenelle tahansa, olisimme voineet saada Kevin Costnerin.” Miksi sitten valitsitte minut? Se päätti keskustelun. Elokuvaa Peggy Sue meni naimisiin tehdessämme sanoin Francisille [setänsä Ford Coppola], että haluan puhua kuin savianimaatiohevonen Gumpy-kerho-sarjasta. Kathleen Turner ei ollut mielissään. Hän halusi mukavan pojan mutta sai huumepäisen Jerry Lewisin.
Kyseinen roolisuoritus johti silti Cagen suureen kaupalliseen läpimurtoon Kuuhullut.
– Roolisuoritus Peggy Suessa on nolo, mutta Cher reagoi siihen! Ja sitten he halusivat antaa minulle potkut uudelleen, koska vaadin puhua kuin Jean Marais Kaunottaressa ja hirviössä. Kiinnostavaa on, että en halunnut tehdä sitä; halusin kapinoida. Kerroin agentilleni, että tekisin sen vain, jos hän antaa minun tehdä Vampyyrin suudelman. Sovittu!
Nimenomaan Cagen agentti vaati tätä tekemään myös Mike Figgisin Leaving Las Vegasin, josta Cage ansaitsi Oscarin ja Golden Globen.
– En osannut odottaa sitä, mutta Gary Oldman sanoi kerran: ”Aplodien ääntä ei ikinä pidä aliarvioida”. Agenttini sanoi elokuvan olevan vastaus kaikkiin rukouksiimme, vaikka kukaan ei halunnut tehdä sitä. Muistan ajatelleeni: en kuitenkaan ikinä voita, joten miksi en tekisi vain mitä haluan. Sillä, että en halunnut voittoa, voitinkin, Cage kertoo.
– Ei ole salaisuus, että minulla on kokemusta juomisesta, Cage jatkaa, mutta meillä ei ollut siitä aavistustakaan.
– Mutta kuvatessa ei voi juoda; en ole britti, enkä tiedä miten he tekevät niin. Ensin kuvasin itseäni juomassa. Halusin nähdä millainen olen silloin. Sitten katsoin viisi hienointa alkoholistiroolia: Jack Lemmon Viinin ja ruusujen ajassa, Dudley Moore Arthurissa ja Kris Kristofferson elokuvassa Tähti on syttynyt. Kun pääsin Albert Finneyn Tulivuoren juurella -suoritukseen, sanoin parin sekunnin kuluttua: ”Tyyppi on humalassa, tuota ei voi teeskennellä.” Hän kertoi ottavansa shotin bourbonia ja sylkäisevänsä sen ulos. Se sai hänet takaisin hahmoon. Joten minäkin tein niin. Sitten palkkasimme perhejuoppomme Tony Dingmanin. Ohjaaja kysyi: ”Kuka tämä on?” ”Hän on juoppo runoilija, ja minä otan oppia hänestä.” Miesparka makasi krapulassa asuntovaunussani, kun itse soitin bongorumpuja yrittäen olla Marlon Brando.
Jotain rajaa
Vuosien saatossa Cagen metodeista tuli vieläkin omituisempia, kuten uusshamanismi.
– Näyttelijän hienoin lahja on mielikuvitus ja sitä voi laajentaa erilaisilla kikoilla. Keksin sen Brian Batesin kirjasta The Way of Wyrd. Hänen mukaansa kaikki näyttelijät ovat shamaaneja. Käytämme mielikuvitustamme tehdäksemme hahmoista uskottavia, ja sen myötä toivottavasti autamme muita saamaan vastauksia omaan elämäänsä. Yksi keino siihen ovat voimaesineet. Sen ei tarvitse olla mitään kallista, se voi olla vanha lelu tai artefakti Egyptin pyramidista, jollaisen itse hankin Ghost Rider – Aaveajajaa varten.
Kyseisessä elokuvassa hänen nähdään stunttimiehenä, joka muuttuu demoniseksi sielujen metsästäjäksi.
– Löysin pienen sarkofagin ja ompelin sen nahkatakkiini. Pelkkä tieto sen olemassa olosta antoi minulle voimaa. Maalasin myös kasvoni näyttääkseni voodoo-ikonilta, kuten Baron Samedi elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla. Siltä näytin kuvauksissa joka päivä enkä sanonut sanaakaan muille näyttelijöille. Se oli paljon pelottavampi kuin valmiin elokuvan cgi-pääkallo. Näin pelon muiden näyttelijöiden silmissä ja siitä pelosta syntyi tuli, joka teki minusta paljon voimakkaamman.
Se ja sarkofagi, tietysti. Olisiko Cagella vielä jokin kikka roolisuorituksiin? No, nukkuminen.
– Mandyssa [ohjaaja] Panos Cosmatos halusi minun näyttelevän alun perin toista hahmoa, enkä ollut kiinnostunut. Myöhemmin hän soitti ja sanoi: ”Näin unta, ja olit Red”. Jos rooliin uppoutumisessa ei voi enää käyttää lemmikin kuolemaa, voi miettiä ajankohtaisia tapauksia. Se on helppoa, hankkii vain sanomalehden. Jos välittää, ja taiteilijana pitäisi välittää, löytää kyllä itseensä vaikuttavan tarinan. Kun tein elokuvaa Joe, jossa minun piti päästä baarinujakan tunnelmaan, muistin uutisen taaperosta, joka putosi kuoppaan täynnä villikoiria, jotka raatelivat hänet kuoliaaksi. Kuinka ihanaa. Mutta jopa Cagella on rajansa.
– Adaption – Minun versioni, jonka Charlie Kaufman kirjoitti, oli ehkä haastavin kokemukseni ”urallani”. En tiedä tekisinkö sitä uudelleen. Näyttelin kaksosia, ja joka aamu Spike Jonze kysyi kummalla roolilla haluaisin aloittaa. Ja sitten vaihdoimme. Melkein menetin järkeni. Kaikki sanoivat koko ajan kuinka upeaa olisi kartuttaa kiloja roolia varten, mutta se on kamalaa. Ihmiset saavat Oscareita kehonsa tuhoamisesta! Kannatan ennemmin Lon Chaneyn lähestymistapaa ja pidin läskiasua. Itsensä lihottaminen vain näyttääkseen kuinka omistautunut on? Se liippaa jo psykoottista. En halua sellaista.
Mies ja meemi
Sosiaalisen median myötä Cagesta on jo tullut oma adjektiivinsa kiitos lukemattomien kokoelmien, joihin on kasattu hänen purskahduksiaan, kuten The Wicker Manissa. Se on se, jossa on mehiläisiä, tiedätte kyllä.
– Jep, se olin vain minä menettämässä malttiani. Tiedän että se on hauskaa, mutta toivon, että ihmiset katsovat koko elokuvan ymmärtääkseen kuinka päädyin siihen, Cage kommentoi.
– Olen yksityisyyttä arvostava henkilö, enkä halua olla julkkis. En halua tulla nähdyksi, mutta ihmiset löytävät minut joka tapauksessa, nostavat kiven ja katsovat minun kiemurtelevan ympäriinsä. Se on toivotonta, mutta jos se pitää minut ajankohtaisena, niin olkoon. Pyydän vain, että jos innostuu ilmeilystäni niin katsoo elokuvankin.
Lukuisten koko yön kestävien, vain hänelle omistettujen näytösten myötä hänen ei pitäisi huolehtia
katsotaanko hänen elokuviaan – esimerkiksi Melbournen Cage-a-Thon kesti 14 tuntia.
– Voi luoja. En ikinä tekisi sellaista. On vaikea täyttää imagon tai työni aikaan saamat odotukset. Isäni sanoi kerran: ”Jos todella ihailet jonkun työtä, älä tapaa häntä”. Mutta Brandon tavattuani hän oli minulle kuin isä. Tai Sean Connery; elokuvan The Rock – Paluu helvettiin tekeminen yhden sankarini kanssa oli elämäni parhaita kokemuksia. Joten nyt, jos tapaan fanin, yritän tehdä tapaamisesta hyvän. En halua särkeä heidän sydäntään. Yleisöllä on oma suhteensa esitykseen, enkä halua viedä sitä keneltäkään.
Edellä mainitusta Michael Bay -spektaakkelista ja toimintajännäreistä kuten Con Air – Lento vapauteen ja National Treasure – Kansallisaarre, Cage on päätynyt tilanteeseen, jota monet pitävät vitsinä; jumiin tekemään halpiksia suoraan dvd:lle ja vod-palveluihin, oletetusti maksaakseen pois velkojaan. Hän ei tosin pane sitä pahakseen.
– Kun aloin tehdä isoja toimintaelokuvia, se oli myös kokeilemista, Cage kohauttaa olkiaan.
– Se oli jälleen opiskelijaminäni hellimistä. En tiennyt uskoisiko kukaan minuun toimintasankarina, katsokaa nyt minua! Onneksi se toimi. Mutta tulen indie-elokuvista, ne ovat juureni ja tulevat aina olemaan. Elokuvissa Joe ja Mandy olen kotonani. Jos elokuva päätyy suoraan suoratoistopalveluun, monet pitävät virheellisesti sitä epäonnistumisena. Ei kuulemma enää ole ajankohtainen. Mutta enemmän ja enemmän on ihmisiä, jotka nauttivat siitä formaatista! Vod piti minut kertomassa tarinoita, joita haluan kertoa.
Elämä on kohtalo
Cage on päässyt kertomaan haluamiaan tarinoita kiitos suoratoiston ja sen, ettei ole vaihtanut ohjaamiseen kuten osa kollegoistaan, vaikkakin puuhasteli sen parissa vuonna 2002 James Francon tähdittämässä Sonnyssa ja jopa kirjoitti käsikirjoituksen kerran. Tosin kukaan ei koskaan päässyt lukemaan sitä.
– Se elokuvasta Quadrophenia – 60-luvun kapinalliset ja omista teinivuosistani innoituksensa saanut tragedia. Kirjoitin sen samoihin aikoihin, kun ostin Ferrarin ja luulin olevani siisti. Käsikirjoitus oli salkussani ja sitten ajoin sen yli tuhoten tietokoneeni. Menetin kaiken. Sanoin itselleni: ”En enää ikinä kirjoita mitään muuta, tämä on kohtalo.” Se oli myös viimeinen kerta kun ajoin Ferraria.
Ei ihmekään, että nyt miekkonen keskittyy vain näyttelemiseen, tai kuten hän itse sanoo, mega-näyttelemiseen.
– Pidän siitä, se on hieno sana, joka tarkoittaa, ettei pyri fotorealismiin. Kun kysyin Francisilta, mikä tekee hienon näyttelijän, hän sanoi: ”Pelkkä persoonallisuus” Mutta minulle, jopa silloin kun haluan todella suureellisen roolisuorituksen, mukana pitää olla autenttisuutta, todellisia tunteita. On asia, jota kutsun ”super 8 -tunteeksi”, joka tulee lapsuudestani. Saimme isältäni kameran, ja teimme
elokuvia kuten Unknown Circus, jossa oli trapetsitaiteilijoita ja kolmiodraama. Olimme 8- ja 10-vuotiaita ja teimme kolmiodraamaelokuvia. Mutta siinä ei ollut kyse rahasta tai palkinnoista, vain pelkästä tarinan kertomisen innostuksesta. Sitä tunnetta olen koittanut saavuttaa siitä saakka.
Tiedämme, Episodi on ollut mukana lähes joka askeleella.
Teksti: Marta Bałaga, Transsilvania
Kuvat: Chris Nemes
