Huolimatta seksisymbolin statuksestaan tai siitä, että häntä kutsutaan ”internet-poikaystäväksi”, Harris Dickinsonin ohjaajadebyytti, juuri Suomessa ensi-iltaan tullut Urchin on itse asiassa hyvin vaatimaton. Se kertoo Mikestä (Frank Dillane), nuoresta kodittomasta miehestä Lontoossa. Elämää varjostavat riippuvuus ja sarja pettymyksiä. Mike yrittää muuttaa elämäänsä, saa jopa työpaikan – ja epäonnistuu taas. Dickinson suhtautuu häneen kuitenkin myötätuntoisesti.
– Kiinnostuin ihmisestä, joka kamppailee itseään vastaan. Lähipiirissäni on ollut ihmisiä, jotka ovat kohdanneet riippuvuutta ja kehämäistä käyttäytymistä. Halusin tarttua siihen, kuvata sitä tavalla, jossa on myös huumoria ja keveyttä. Ja inhimillisyyttä, hän sanoo.
Kokemusasiantuntija
Hän on aiemmin työskennellyt vapaaehtoisena Miken kaltaisten ihmisten parissa.
– Kasvoin Itä-Lontoossa, ja ennen pandemiaa olin mukana paikallisessa yhteisöprojektissa, joka toimi turvapaikkana. Autoimme kunnostamaan huonekaluja, ja asunnottomat ihmiset tulivat sinne töihin. Kunnes kunta sulki sen, hän muistelee.
– Se sai minut haluamaan kertoa tarinan, koska haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat aina väliinputoajia. Myöhemmin aloin tehdä töitä hyväntekeväisyysjärjestö Under One Skyn kanssa. He tekevät hyvinvointitarkastuksia ja jakavat ruokaa. Sen taakse halusin asettua. Olen pieni ratas suuremmassa koneistossa – vapaaehtoisten ruohonjuuritason yhteisössä, joka pitää muutoksen pyörät liikkeessä ja ajaa uudistuksia.
Hän pyysi joitakin näistä ihmisistä neuvonantajiksi.
– Mike on monen ihmisen yhdistelmä. Kyse on myös potentiaalista ja siitä, miten päädymme silti pimeyteen tai totunnaisiin toimintatapoihin. Elämässäni on ollut ihmisiä, jotka ovat kamppailleet juuri tämän kanssa.
Dickinson näyttelee elokuvassaan, mutta ei pääroolia.
– En ymmärrä, miten jotkut pystyvät siihen! Olen todella hyvä syynäämään itseäni – ehkä liiankin hyvä. Viimeiset kuusi vuotta self-tapet ovat olleet näyttelijöille arkea, joten olen tottunut kuvaamaan kohtauksen ja sitten katsomaan sen ja analysoimaan itseäni. Otin pienen roolin, koska yksi näyttelijä jäi pois aivan kuvausten kynnyksellä. Se tuntui silloin helpolta ratkaisulta. Mutta en usko, että tekisin niin uudestaan, hän nauraa.
Hän ei myöskään yrittänyt ohjata näyttelijöitä näyttelemään tietyllä tavalla.
– En halunnut Frankin ajattelevan, että yritän näyttää, miten kohtaus pitäisi tehdä. Toisaalta on hienoa, kun ohjaaja joskus avaa jotakin, ja Frank pyysi sitä toisinaan. Me näyttelijät olemme herkkiä ja vähän hulluja. Jokainen tarvitsee prosessilta eri asioita, jokainen lähestyy roolia eri tavalla. Tämä antoi minulle paljon ymmärrystä siitä, mikä kuvauksissa on rakentavaa ja mikä ei.
Pitkä matka
Tuottaja Archie Pearch kehuu Dillanea.
– Frank erottui heti alusta asti. Muistan hänen koenauhansa, siinä oli jotain energiaa. Kävi nopeasti selväksi, että hän pystyy kantamaan roolin. Rakastin häntä, vihasin häntä, itkin. Hän tekee uskomattoman hauskan mutta haavoittuvan roolin.
– Hän tuli mukaan jo ennen kuin rahoitus oli kasassa eli sitoutui projektiin tietäen, ettei sitä välttämättä koskaan tehtäisi. Se on näyttelijälle iso juttu, Dickinson jatkaa.
– Hän heittäytyi täysillä mukaan, ja työstimme käsikirjoitusta pitkään yhdessä. Järjestin hänelle tapaamisia aiemmin mainitsemieni neuvonantajien kanssa, ja hän alkoi myös tehdä yhteistyötä Under One Skyn kanssa.
Elokuvaa ei ollut helppo tehdä – toisaalta, onko minkään niistä? Pearchin mukaan he kuvasivat 39 eri lokaatiossa 28 päivän aikana. Ja suurin osa kuvauksista tehtiin öisin.
Millainen ohjaaja Dickinson sitten on, varsinkin paineen alla?
– Hyvin yhteistyökykyinen, mutta hänellä on myös selkeä visio. Se on täydellinen yhdistelmä: vaatimaton, ahkera – ja urheilullinen, koska jos haluat tähän festivaaliin, se alkaa tuntua olympialaisilta, sanoo kuvaaja Josée Deshaies, ja Pearch säestää:
– Tapasin hänet näyttelijänä, ja nyt on selvää, että hänellä on hyvin tunnistettava visio. Häntä ohjaa laatu, hän on valikoiva. On uskomatonta, että ensimmäinen elokuva pääsee Cannesiin. Tämä kylvää siemenen tulevalle.
– Minulla on vielä valtavasti opittavaa. Matkaa on pitkästi jäljellä, Dickinson sanoo.
Rakkaus elokuvantekoon on ollut mukana jo siitä asti, kun hän teki skeittivideoita kahdeksanvuotiaana.
– Sen jälkeen tein sketsiohjelmia ja lyhyitä draamoja perheen ja ystävien avulla.
Niitä ei kuitenkaan löydy YouTubesta.
– Poistin ne! Kun täytin 20, ajattelin: ”Nämä on hävitettävä netistä.” En itse näytellyt niissä, joten se oli tavallaan sivujuonne, jota rakastan ja josta olen kiitollinen. Se vei mukanaan, ja rakkaus elokuvaan ja tekemiseen on aina ollut se, mikä vetää minua siihen sirkukseen.
Universaali ongelma
Hän näytti työryhmälleen joitakin elokuvia etukäteen.
– Tuntuu aina, että ideat leijuvat jossain ilmassa. Manila in the Claws of Light on laaja urbaani odysseia, mutta emme halunneet olla liian suoraviivaisia viittausten kanssa. Mukana oli myös Vagabond sekä dokumentteja Marc Isaacsilta. Ne ovat aika rajuja, mutta myös hauskoja ja inhimillisiä.
Urchin ei hänen mukaansa ole ”Lontoo-tarina”.
– Olen kulkenut niillä kaduilla koko elämäni ja ne merkitsevät minulle jotain, mutta tämä voisi tapahtua missä tahansa.
– Toivomme, että ihmiset lähtevät Miken matkalle ja saavat käsityksen tästä kamppailusta. Kyse on haavoittuvassa asemassa olevien tukemisesta ja myös nykyisten käytäntöjen kyseenalaistamisesta. Toivon, että ihmiset muuttavat näkökulmaansa. Ei ole elokuvantekijän tehtävä ratkaista näitä ongelmia. Meidän tehtävämme on tuoda ne esiin ja antaa ihmisille tilaa keskustella.
Hän vaikuttaa päättäneen jatkaa ohjaamista – mutta ei heti.
– On varmaan terveellistä, etten voi tehdä uutta heti. Jos näyttelen välillä, saan ehkä aikaa pysähtyä ja miettiä, mitä haluan tehdä seuraavaksi. Mutta jos minulle annetaan mahdollisuus tehdä toinen elokuva, teen sen kyllä, hän sanoo.
– Rakastin sitä koko sydämestäni.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuvat: Devisio Pictures