Iloksemme voimme kertoa Christoph Waltzin olevan erittäin elossa, moderni sivilisaatio selvästi sopii hänelle. Mutta kieltämättä länkkärit, kuten hänen uusimpansa, Walter Hillin Dead for a Dollar, saavat pohtimaan. Olisinko silloin ollut konna vai sankari? Olisinko selvinnyt vai tuhoutunut, miehenä tai naisena?
Kuten kaikki jaksavat hokea, se on hyvin yksinkertainen tarina: kokenut palkkionmetsästäjä Max (Waltz) kohtaa ammattimaisen uhkapelurin ja lainsuojattoman Joen (Willem Dafoe). Joe on vihollinen, jonka Max itse asiassa on aikaisemmin toimittanut vankilaan.
Nyt Maxilla on muuta mielessään, sillä hän on etsimässä kaapattua liikemiehen vaimoa, Rachel Kiddiä. Mutta nainen ei halua tulla löydetyksi.
– Kysessä ei ole postmoderni tarina, se on hyvin suoraviivainen, Waltz myöntää.
– Siksi se olikin niin kiinnostavaa. Tällä alalla puhutaan paljon, tartutaan trendikkäisiin, pseudoälyllisiin elementteihin jostakin, josta olemme ehkä kuulleet kerran. En ole iso postmodernismin fani. Jos se otetaan tuotannon pohjaksi, olen epäileväinen. Mutta yksinkertaisuus? Mahtavaa. Kuten elokuvan nimi: Dead for a Dollar. Jesss.
Nainen pelilaudalla
Elokuva voi olla yksinkertainen, mutta sen naishahmo on kaukana siitä, väittää Rachel Brosnahan. Hän myös havainnoi, etteivät vesitaksit ole mikään vitsi Venetsiassa, mihin nyökkäilen vastaukseksi, vaikka oikeasti käytän niitä vain kun joku muu maksaa.
– Vaikka monissa westerneissä on naishahmoja, heille ei anneta tilaa tulla tutuiksi, emme ehdi ymmärtää mikä heistä tekee erityisiä tai erilaisia. Usein jää tunne, ettei heitä edes muista. Walterin lähestymistavassa minua miellytti juuri se, että hän antoi Rachelille tilaa pelata tätä shakkipeliä miesten kanssa, ja ihan yhtä hyvin kuin he.
Loppujen lopuksi on kyse voittamisesta ja häviämisestä.
– Villin lännen panokset ovat elämä ja kuolema. Rachelin on pakko olla vahva ja järkähtämätön. Hän laskelmoi kaksi siirtoa eteenpäin. Kaikki tekevät niin.
– Minun oli opeteltava ampumaan ja ratsastamaan, mutta suurin osa näyttelijöistä onkin uteliaita ihmisiä, meidän on pakko. On lahja saada aina oppia uutta työssään. Minullakin on pari outoa taitoa hihassani; muutama vuosi sitten opin käsittelemään kyyhkysiä, Brosnahan nauraa.
– Meillä oli Walterin kanssa monia keskusteluja westerneistä ja niiden mytologiasta. Ne ovat tavallaan raamatullisia. Yksinkertaisia mutta monitasoisia. Oli innostavaa nähdä jonkun Walter Hillin tason tuotteliaan tekijän pyrkivän laajentamaan lajityyppiä ja jatkamaan sen evoluutiota.
– Sitä haluaa tarttua toimeen, Waltz lisää.
– Mutta jos länkkärissä sinun ”toimeen tarttumisesi” on täysin vastakkaista minun toimilleni, syntyy konflikti. Ja siitä syntyy draama.
– Minun kenttäni tässä lajityypissä on rajallinen. Olen Itävallasta, ja vaikka puhuisin täydellisellä Teksas-aksentilla, olisin yhä itävaltalainen. Jokin vain ei natsaa. Se myös tarkoittaa, etten muutu John Wayne -arkkityypiksi. Pyrin poistamaan hahmoistani huonoja elementtejä ja työstän sitä, mitä jää jäljelle. Niin minä työskentelen.
Profeetta vieraalla maalla
Walter Hill sanoo tietävänsä, miksi länkkärit kiehtovat elokuvantekijöitä. Myös näyttelijöitä.
– Ainakin niitä tärkeimpiä. He haluavat mitata itseään menneiden aikojen tekijöiden mittapuuta vasten, hän toteaa.
Mietin kertoiko Waltz hänelle vastenmielisyydestään Waynea kohtaan. Arvaukseni on, että tuskin.
– Ongelma syntyy, kun markkinat kyllästetään liikaa, silloin genre ylikuormittuu. Niin kävi westerneille. Mutta ne jatkuvat niiden tekijöiden kautta, jotka yhä haluavat tuottaa niitä.
Hill ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, hän ohjasi Deadwoodin -pilottijakson. Hän on ohjannut myös elokuvat 48 tuntia, Toiset 48 tuntia, Soturit ja Raivoisa ajojahti, ja hän oli yksi Alienin tuottajista. Hän on iloinen, että ne muistetaan yhä, mutta ei ota niitä itse puheeksi.
– Tiedäthän mitä sanotaan? ”Älä katso taaksesi, joku saattaa seurata sinua.” Ja lähestyä. Minun pelkoni on, että peräpeilissä näkyy enemmän kuin edessäni odottaa. Mutta tämänkin jälkeen menen vain kotiin ja etsin uutta tehtävää.
Walter Hill. Kuva: François Bouchon.
Venetsiassa Hillille luovutettiin Cartier Glory to the Filmmaker -palkinto. Se on omistettu persoonallisuuksille, jotka ovat antaneet alalle ”erityisen omaperäisen panoksen”. Hänestä se on ratkiriemukasta.
– Minä olen, sanotaanko nyt, toimintaohjaajaveteraani. Se kuulostaa hyvältä, mutta Hollywoodissa se tarkoittaa oikeasti, että olet takakuistilla. Sisään päästäksesi on kuljettava keittiön kautta, hän nauraa.
– Olen aina pitänyt itseäni ulkopuolisena, ja tänne tullessani olenkin ”iso Hollywood-ohjaaja”. Eivät nämä ole isoja elokuvia! Kaikki tuttavani tekivät paljon isompia tuotantoja. Tämäkin on indie-elokuva, Universal osti sen vasta paljon myöhemmin. Vastaus kaikkiin kysymyksiin urheilussa ja showbisneksessä on raha, ja ihmiset ajattelevat, ettei näissä elokuvissa enää ole sitä.
– Televisio on nyt vahvempi voima kuin elokuvat, niin ei koskaan aikaisemmin ole ollut. Mutta aina on jokin rako. Uskon, että länkkäreille on yleisöä. Ehkä vähän vanhempaa, mutta se on silti olemassa.
Hän halusi omien sanojensa mukaan referoida joitakin vanhempia elokuvia, ei niitä seuranneita synkempiä westernejä.
– Saatuani leikkauksen valmiiksi, ajattelin itsekseni: ”Tämä on elokuva, josta Budd Boetticher olisi pitänyt.” Tunsin hänet. Hän oli mielenkiintoinen tyyppi, hauska juttukaveri ja nyt unohdettu. Hän teki 1950-luvun lopulla sarjan elokuvia, ja tämä muistutti minua hänestä.
Elokuvan nimi, sama joka sai Waltzin kiinnostumaan, on peräisin 1990-luvulta.
– Vuosia sitten tehtiin tv-elokuva Dollar for the Dead. Sanoin itselleni: ”Ei, ei, ei, he mokasivat. Nimen olisi pitänyt olla Dead for a Dollar.” Se on paljon parempi nimi, vaikka vihjaileekin verilöylystä, josta ei ole kyse.
Ylöspäin, alaspäin
Hill vaikuttaa tyyneltä elokuvansa mahdollisuuksien suhteen. Hän on nähnyt kaiken ja on vain iloinen ollessaan edelleen kuvioissa.
– Onko jokin elokuvani jäänyt ilman ansaitsemaansa tunnustusta? Vain noin 15 niistä! Kun ura on pitkä, siihen mahtuu paljon todellisia huippukohtia ja paljon pettymyksiä. Se on alan luonto. Välillä menee ylös, välillä alas. Kukaan ei vain purjehdi eteenpäin, paitsi ehkä [Steven] Spielberg. On vain tartuttava mahdollisuuksiin.
– Jos epäonnistumisista oppisi jotain, tekisin vain hittejä. Elokuvat, jotka eivät menesty, on tehnyt ihan samalla ammattitaidolla ja innolla kuin ne muutkin. Olen nyt ehkä parempi ohjaajana, tiedän enemmän, mutta se ei tarkoita, että tekisin parempia elokuvia. On myös osuttava aallonharjalle, kuten sanotaan. Jotkut elokuvat ovat edellä aikaansa, jotkut myöhässä. Hittiin tarvitaan juuri oikea hetki.
Hill ei ole innoissaan siitä, mitä näkee ympärillään. ”Oikeat” filmitähdet ovat kadonneet (”Tom Cruise on viimeinen jäljellä oleva!”) ja supersankaritarinat ovat vallanneet alan. Mutta kaikki sekin muuttuu aikanaan, hän väittää.
– Tapasimme sanoa elokuvistani: ”Vitsit ovat hauskoja mutta luodit oikeita.” Se oli niiden henki. Toisin sanoen, väkivaltaisilla teoilla oli seuraamuksia, mutta toivottavasti mukana oli kevyempiäkin hetkiä. Nämä Marvelin superjutut? Niiden luodit eivät ole oikeita. Seuraamuksia ei ole, ei ainakaan inhimillisessä mielessä. Maailmassa on suurempiakin syntejä, mutta minä en osaisi tehdä sellaista elokuvaa.
– Klassiseen Hollywood-perinteeseen kuuluu omien tuotantojen arvon alentaminen. John Huston kertoi minulle kerran vitsin kahdesta studiopäälliköstä, jotka olivat eksyneet aavikolle. He ryömivät eteenpäin näännyksissä, kun näkevät keitaan. Toinen sanoo: ”Vettä! Olemme pelastuneet!” Toinen vastaa: ”Mahtavaa! Kustaan siihen!”
Dead for a Dollar on vuokrattavissa suoratoistona useimmissa palveluissa.
Teksti: Marta Bałaga
