Django Unchained

GENRE , , ENSI-ILTA 18.01.2013 TÄHDET

Quentin Tarantinon kahdeksas pitkä ohjaustyö on monella tapaa tekijänsä kyseenalaisin. Django Unchained ottaa aihepiirikseen Yhdysvaltain sisällissotaa edeltäneen ajan, jolloin orjakauppa kukoisti ja valkoinen mies eli herroiksi sortamansa kansanosan harteilla lekotellen. Matalaotsaisen aikalaiskuvauksen sijaan Tarantino on tietenkin Tarantino, ja kiepauttaa historiallisen kuvauksensa ultraväkivaltaiseksi ja anakronistiseksi spagettiwestern-mukaelmaksi.

Ohjaaja on itse sanonut halunneensa käsitellä synkkää vaihetta Yhdysvaltain historiassa turhaa vakavuutta väistellen. Ratkaisu ei automaattisesti ole väärä, onhan huumori väkevä tapa käsitellä vaikeita asioita. Ymmärrettävää on kuitenkin myös joidenkin amerikkalaisten kriitikoiden reaktio. Ohjaaja Spike Lee on kieltäytynyt katsomasta elokuvaa, joka loukkaa hänen esi-isiään ja heidän problemaattista asemaansa Yhdysvaltain historiassa.

Usein tuntuukin siltä, että Tarantinon elokuvallinen ajattelu tuntuu rajoittuvan siihen tasoon, jonka hän ahtaa täyteen intertekstuaalisia viittauksia ja metanokkeluuksia. Django Unchained on sekin täynnä muista elokuvista koplattuja visuaalisia tai tarinallisia elementtejä. Katsoja tunnistaa nämä hetket, vaikka ei osaisi niitä liittää toiseen elokuvaan. Nettiartikkelien listausten lukeminen jälkikäteen on hyväksyttävää, ja suotavaakin: Wikipedia kertoo muun muassa sen, miksi elokuvasta löytyy pitkähkö jakso paksussa lumihangessa.

Samalla elokuvan laajemmat implikaatiot kuitenkin jäävät Tarantinolta huomioimatta. Kuten se, ettei orjuuden esittäminen mustavalkoisen väkivaltaisessa valossa palvele välttämättä kenenkään etuja. Tai se, kuinka mustan kansaosan väistämätön nousu barrikadeille kiteytyy Tarantinon visiossa vimmaiseksi, veristen lässähdysten ja asefetisismin tahraamaksi räjäyttelyksi. Paljon enemmän pitäisi myös saada irti siitä, että elokuvan keskiössä on tummaihoinen cowboy – nyt kun kyse on lähinnä ontosta blaxploitaatio-nostalgiasta ja punaniskojen umpimielisyydelle naureskelusta.

On aiheetonta syyttää Django Unchainedia vihanlietsonnasta mitään ihmisryhmää kohtaan, koska se ei ota itseään vakavasti. On kuitenkin aiheellista ymmärtää, etteivät kaikki tälle vitsille naura.

Tästä huolimatta Django Unchained on väkevästi kerrottu ja visuaalisesti niin ärsykkeinen, ettei sen ylipitkä kestokaan muutu rasitteeksi. Teknisesti Tarantino on tässä terävimmillään. Saksalaissyntyisen palkkionmetsästäjä Dr. King Schultzin (Christoph Waltz) ja tämän orjakauppiaalta vapauttaman Djangon (Jamie Foxx) matka vapauttamaan viimeksimainitun tulevaa vaimoa, Broomhildaa (Kerry Washington), on täynnä eksentrisiä hahmoja, leikittelevää kuvakerrontaa ja hyvällä maulla valittua pop-musiikkia. Harva uskaltaa sekoittaa saman elokuvan soundtrackille Beethovenia, Ennio Morriconea ja Rick Rossin gangstaräppiä – Tarantino tekee sen vuodattamatta pienintäkään hikipisaraa.

Harvinaista on myös se emotionaalinen lataus, jota Tarantino yllättäen onnistuu Djangon ja Broomhildan tarinaan upottamaan. Kun he vihdoin kohtaavat toisensa, on katsoja valmis hetken aikaa sivuuttamaan kaiken ympärillä tapahtuvan ja uskomaan näihin ulkoisten olosuhteiden naarmuttamiin ihmiskohtaloihin ja niiden yhteiseen tulevaisuuteen.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Aiheeseen liittyvät elokuvat