On pääsiäinen 1989. 10-vuotias Helén Nilsson lähtee viettämään aikaa kaveriensa luo, mutta ei saavukaan illalla kotiin. Kun lapsi viimein löytyy erään skånelaispellon laitamilta, on pahin jo ehtinyt tapahtua. Hööveli tutkinnanjohtaja kannustaa yleisöä kertomaan vihjeitä, mutta ajaa itsensä samalla ojasta allikkoon ja upoksiin: jokainen seudun nuorukaisista täti-ihmisiin on tietävinään jotakin tapaukseen liittyvää.
Ruotsin television tuottama kuusiosainen Tappajan kantapäillä dokumentoi Nilssonin murheellista tapausta ja sitä seuranneita tapahtumia järjestelmällisesti. Sarjan tekijöillä on ajankuva hyppysissään, ja selvä näkemys pikkupaikkakunnan elämäntyylistä. Mutta ei Tappajan kantapäillä silti ole esim. mikään Sillan veroinen taidonnäyte. Maalaisidyllistä olisi voinut löytää persoonallisempiakin ulottuvuuksia kuin kuraisen harmaita maisemia ja tylsän kulahtanutta ihmismassaa.
Sarjan keskeisistä rikostutkijoista Pelle (Anders Beckman) esitetään kaikkein omapäisimpänä ja ainakin omasta mielestään pätevimpänä tehtäviinsä. Tämä hontelohko harmaapantteri ei silti ole yhtä viihdyttävä edes itseriittoisuudessaan kuin vaikkapa Agatha Christien luoma Hercule Poirot.
Syy sarjan harmauteen ja tietynlaiseen yksioikoisuuteen saattaa olla lähdemateriaalissa. Tappajan kantapäillä ammentaa toimittaja ja rikoskirjailija Tobias Barkmanin teoksesta Jakten på en mördare, jossa hän ruoti Ruotsia kuohuttanutta pikkutytön murhatapausta. On kuin Helénin todellisen esikuvan takia sarjan tekijät olisivat halunneet olla mahdollisimman hienotunteisia ja totuudenmukaisia, sillä tällaisen henkirikoksen ei pitäisi olla mikään show.
Tappajan kantapäillä sunnuntaisin Yle tv1:llä 22.11.20 klo 22.15 alkaen, uusinnat torstai-iltaisin ja Yle Areenassa.