Venetsian elokuvajuhlat päättyivät ilmoitukseen, joka ilahdutti toimittajia ja mustan huumorin ystäviä. Kultainen leijona meni kulttiohjaaja Roy Anderssonille elokuvasta Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Monien mielestä tunnustus oli kauan odotettu ja ansaittu. Pelkästään elokuvan nimenkin vuoksi.
Teksti Marta Bałaga, Venetsia
Marta Bałaga: Sanoit, että Kyyhkynen on muita elokuviasi kiusoittelevampi, mitä tarkoitit?
Roy Andersson: Pidän kiusoittelusta. Hieman myös ärsyttämisestä. Ihmisten ei pitäisi tuntea oloaan turvalliseksi. Rehellisesti sanottuna tavallaan projisoin Kyyhkyseen itseäni. Yhtänä päivänä istuin kettiössä yrittäen muotoilla lauseita elokuvaa varten. En löytänyt yhtään hyvää. Yhtäkkiä näin ikkunasta kyyhkysen istumassa puussa. Ajattelin, että ehkä silläkin on vaikeuksia pukea elämän tarkoitusta käsitteiksi.
MB: Oliko ikkunasta näkemäsi kyyhkynen pääinspiraatiosi? Kuulin, että myös Brueghel vanhemman maalaus Metsästäjiä talvimaisemassa oli myös tehnyt sinuun vaikutuksen.
RA: Kyllä, se on hieno maisema. Näemme kyläläisiä luistelemassa jäätyneellä järvellä laaksossa, etualalla kolme metsästäjää palaa koirineen metsältä. Ylhäällä paljailla puiden oksilla linnut istuvat tarkkaillen uteliaina maailmaa. Toivon, että ne miettivät näkemiensä outojen olentojen tekemisiä. Ne tuntuvat ihmettelevän ihmisten hyörinää. Elokuvassa on myös paljon näytelmää Huomenna hän tulee. Siinä puhutaan silkkaa hölynpölyä kolme tuntia, ja silti tunnistamme itsemme siitä. Halusin saavuttaa jotain samanlaista.
MB: Se on outo ja ihmeellinen elokuva. Mitä yrität sanoa sillä?
RA: On kolme pääteemaa, joihin palaan yhä uudelleen – haavoittuvaisuus, nöyryytys, empatian puute. Ne kiinnostavat, koska vihaan nöyryytystä ja haavoittuvaisena sellaista tuntee helposti. Se on sekoitus kaikkia näitä. Empatian puute on merkittävää tänä päivänä. Ikävä kyllä. Vihaan nöyryyttämistä. Tavallaan kaikki elokuvani kertovast siitä. Minulla on työväenluokkainen tausta ja olen nähnyt miten ihmiset nöyryyttävät itseään ylempiensä edessä. Olen kokenut sitä koko elämäni.
MB: Olet sanonut vihaavasi kaikista eniten typeryyttä.
RA: Totta. On eri typeryyden lajeja. Pahin on lyhytnäköisyys, koska se on vaarallista. Tulevaisuudesta ei tunneta vastuuta – jälleen tälle ajalle tyypillistä. Kukaan Ruotsissa ei halua istuttaa tammia, koska niillä kestää sata vuotta kasvaa pari metriä. Meillä on tuhansia vuosia vanhoja puita, mutta uusia ei istuteta, koska niin kauas tulevaisuuteen ei nähdä. Elämme vaarallista aikaa, otetaan esimerkiksi vaikka Ukraina. Kun Neuvostoliitto romahti, se tapahtui mielenkiintoista kyllä lähes verettömästi. Se oli rauhallinen luhistuminen, mutta saman tien Ruotsi alkoi myydä aseita Baltiaan. Ruotsi on aina pelännyt Venäjää, Suomi myös. Minua se ei niinkään pelota, enemmän huolettaa mitä voi tahahtua Aasiassa.
MB: Palataksemme mainitsemaasi empatian puutteeseen, sinulla sitä tuntuu riittävän hahmojasi kohtaan, vaikka he ovat melko surullisia tapauksia.
RA: Minä pidän kaikista! Kaikki ovat haavoittuvaisia. Joskus jotkut typeryyksissään kuvittelevat olevansa muita tärkeämpiä ja heistä tulee ylimielisiä. Lopulta sillä asenteella voi vain hävitä.
MB: Miksi pidit niin pitkän tauon toisen elokuvasi Giliapin jälkeen?
RA: Ei se ollut ihan täydellinen tauko, sillä tein sillä välillä pari kiinnostavaa lyhytelokuvaa. Enimmäkseen mainokset veivät aikani. Toinen elokuvani vei minut vararikkoon. Se sai todella huonot arviot, eikä kukaan halunnut rahoittaa seuraavaa elokuvaani. En saanut rahoitusta edes Ruotsin elokuvainstituutilta kuten sitä ennen tai taas nykyään. Olin puilla paljailla. Parempien aikojen odottamisen sijaan päätin perustaa yrityksen, jossa minulla oli täysi toimintavapaus. Mainokset myös kehittivät yhden oton tyyliäni. Se perustui tosiasialle, että tein mainoksia vakuutusyhtiölle, ja vakuutukset ovat seurausta siitä, etteivät ihmiset ole täydellisiä – he pudottavat tavaroita, kaatuvat ja niin edelleen. Ne ovat painovoiman katastrofaalisia seurauksia. En koskaan tee lopullisia käsikirjoituksia, jätän väliin tyhjiä sivuja, ja voin tehdä niin vain koska minulla on oma yritys. Opin kuvaamaan haluamallani tavalla, mutta lopulta tyydyttävimmältä tuntuu elokuviin keskittyminen. Vielä Toisen kerroksen lauluja -elokuvaa tehdessäni jouduin välillä keskeyttämään sen tehdäkseni mainoksia, mutta en enää. Olen liian vanha pettymään. Olen tyytyväinen elämääni, ja suurin osa niistä, jotka eivät uskoneet minuun ovat joka tapauksessa jo kuolleita. Tai ainakin kipeitä.
MB: Elokuvan ulkoasu on kiinnostava. Kasvot ovat valkoisia, värit hailakoita. Miten päädyit siihen?
RA: Valkoisuus viehättää, se tekee hahmoista universaalimpia. Vertaisin sitä sirkusklovneihin. Japanissa on Noh-teatteri, jonka Shakespeare-näytelmissä näyttelijöillä on valkoiset maskit. Naamioiden takaa kuulee: Ollako vai eikö olla? Eniten minua inspiroi elämä itse. Ihmiset ja heidän toimensa saavat minut uteliaaksi. Tarkkailen elämää tiiviisti. Ja kyllä, tietysti myös maalauksia. Nuorempana olin realismin ystävä. Sosiaalisen realismin. Jonkin ajan kuluttua väsyin siihen ja saman tien abstrakti taide alkoi kiehtoa minua. Se puhuu unien kieltä ja halusin samaa elokuviini. Tunsin oloni vapaaksi, koska unissa voi tehdä mitä haluaa, kaikki on mahdollista.
MB: Kyyhkynen on kolmas osa 15 vuotta sitten aloittamaasi trilogiaa. Onko se nyt loppu?
RA: Ei, työstän parhaillaan neljättä osaa! Trilogia antoi luvan palata kiinnostaviin aiheisiin monta kertaa, esimerkiksi kuolemaan. Kyyhkysen alussa on kolme kohtaamista kuoleman kanssa. Jos vitsailee kuolemasta tarpeeksi, se enää pelota niin paljon. Jos kuolee kuten yksi hahmoista viinipulloa avatessa, se on hyvä tapa lähteä.
MB: Eikö olisi mukavampi lähteä viiniä juodessa?
RA: Totta, viinin maistamiselle ei ollut aikaa, mutta ainakin lähtö tuli jonkin parissa touhutessa. Viinikorkit ovat vaarallisia.