Vuoden 2025 Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalit ovat päättynyt. Festareiden isoin täky on joka vuosi sen gaalaelokuvat, joihin valitaan elokuvavuoden isoimmat ja kohutuimmat teokset. Tai no, niihin valitaan Cannesin elokuvajuhlilla eniten palkitut, jotka on mahdollista saada Suomeen.
Oli valintaperuste mikä tahansa, tämän vuoden gaaloissa nähtiin aidosti vuoden kiinnostavimpia elokuvia aliarvostetuilta mestareilta sekä raikkailta nousevilta nimiltä. Aletaan vähän purkaa, mitä tuli nähtyä. Tässä jutussa jätetään huomiotta kotimaisen yllätysgaalan Sisu 2, josta julkaisimme jutun jo aikaisemmin.
Sentimental Value (ensi-ilta 17.10.)
Avajaisgaalassa nähtiin elokuvista perinteisin, Joachim Trierin draama Sentimental Value. Elokuvassa ikääntynyt elokuvaohjaaja Gustav (aina erinomainen Stellan Skarsgård) haluaa tehdä uuden ja henkilökohtaisimman elokuvansa, jonka pääosaan hän haluaa tyttärensä Noran (myös aina erinomainen Renate Reinsve). Isän ja tyttären suhde on kuitenkin vuosien aikana tulehtunut ja Nora ei halua olla mukana isänsä projektissa. Näistä lähtökohdista lähdetään purkamaan perheen syviä haavoja ja patoutuneita tunteita.
Trier on ollut norjalaisen elokuvan isoja nimiä jo jonkin aikaa ja hänen viimeisin elokuvansa, Worst Person in the World, sai jopa muutaman Oscar-ehdokkuuden. Silti Sentimental Value tuntuu hänen lopulliselta läpimurroltaan. Elokuva on saanut suitsutusta siellä sun täällä täysin aiheesta. Kyseessä on nimittäin koko vuoden inhimillisimpiä elokuvia.
Jo Trierin aiemmissa elokuvissa ohjaaja on vakuuttanut taidollaan kirjoittaa aidon tuntuisia ihmisiä, ja tämä taito on Sentimental Valuessa parhaimmillaan. Teos suhtautuu kaikkiin hahmoihinsa lempeästi ja empaattisesti, minkä seurauksena katsoja huomaa olevansa kaikkien puolella, vaikka hahmot ovat välillä itse toisiaan vastaan. Erityisesti elokuva keskiössä olevat Nora ja Gustav ovat kaikkine vikoineen todella pidettäviä ja moniulotteisia hahmoja, joihin kiintyy nopeasti.
Hahmojen toimivuuteen vaikuttaa toki myös erinomainen näyttelijän työ. Reinsve on häkellyttävän luonteva Norana ja tuntuu ymmärtävän moniuloitteisen hahmon jokaista tunnetilaa ja patoumaa. Stellan Skarsgård tekee yhden vaikuttavan uransa parhaista roolitöistä Gustavina, johon Skarsgård tuo haavoittuvaisuutta ja herkkyyttä uskottavasti. Uskaltaisin lähes 100% varmuudella taata kummallekin vähintään ehdokkuuden Oscar-gaalassa, vaikkakin kilpailullisen elokuvavuoden vuoksi saattaa voitot jäädä seuraavaan kertaan. Myös parhaan elokuvan ehdokkuus on aikalailla saletti.
Kokonaisuutena Sentimental Value on erinomainen elokuva. Se on herkkä ja voimaannuttava draama, jota on helppoa suositella melkeinpä kenelle vain. Todentuntuinen elokuva on katarttinen kokemus.
Sound of Falling (6.3.2026)
Läpimurtogaalassa nähty Sound of Falling kertoo epäkronologisessa järjestyksessä neljän nuoren naisen elämästä eri aikoina samassa paikassa. Saksalaiselle farmille sijoittuvassa elokuvassa kuvataan yksinkertaista arkea, jossa kuitenkin piilee jotain synkkää. Jotain pahaa on pinnan alla.
Mascha Schilinskin toinen pitkä elokuva on vuoden rohkeimpia ja uniikeimpia kokonaisuuksia. Kahden ja puolen tunnin mittainen eepos on paikoin raskas mutta lopulta palkitseva.
Rakenne muodostuu neljästä eri aikatasosta, joiden välillä hypitään ilman mitään varsinaista järjestystä tai sääntöjä. Sound of Falling on mosaiikkimainen kokonaisuus, josta löytyy yhden selkeän draamankaaren sijaan valtavasti erilaisia teemoja, joiden temaattinen yhteys täytyy itse koota. Joillekkin tällainen rakenne on ärsyttävä, toisille innostava. Vaikka itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään, on hankala syyttää ketään, joka ei vain pääse tähän teokseen sisään.
Elokuvan katsominen on paikoin uuvuttavaa, mutta sitä kautta sen tunnelma myös pääsee katsojan ihon alle. Teoksessa kuplii jatkuvasti jotain painostavaa ja uhkaavaa, jota on hankala purkaa miksikään konkreettiseksi asiaksi. Tärkeimmiksi teemoiksi (tai ainakin niiksi, jotka itse sellaisiksi koin) nostaisin merkityksettömyyden, surun ja naiseuden. Elokuvan varsinaista teesiä näistä teemoista en uskalla ensimmäisen katselukerran perusteella lukita, vaikka tulkintoja kyllä riittää.
Teosta on vaikea verrata mitään, mutta itselle tuli mielleyhtymä vuoden 1975 legendaariseen Jeanne Dielman, 23, quai du Commerce, 1080 Bruxellesiin. Sound of Falling on syvästi feministinen teos, joka tutkii naiseutta Dielmanin tapaan idyllisen arjen hajoamisen kautta. Tällä kertaa ei kuitenkaan seurata kotiäidin askareita vaan nuorten kasvamista konservatiivisessa maailmassa.
Teknisesti kyseessä on myös todella vaikuttava kokonaisuus. Kuvaus ja äänisuunnittelu kuuluvat ehdottomasti vuoden parhaimmistoon. Niiden avulla elokuvan maailmaan todella uppoaa sen koko keston ajaksi.
Sound of Falling on vaikea ja paikoin uuvuttava mutta kokonaisuutena hieno elokuva. Sen syvä tunnelma ahdistaa ja kiehtoo samaan aikaan. Teos ei ole kaikille, mutta sille kannattaa antaa mahdollisuus.
Sirāt
R&A-gaala vei tänä vuonna katsojansa Marokon aavikoille. Oliver Laxen Sirātissa isä (Sergi López) kiertää läpi aavikkoreivejä etsiessään kadonnutta tytärtään. Mukana matkassa on myös perheen poika (Bruno Núñez), koira sekä sekalainen joukko perhettä auttavia nomadeja. Unohtumaton matka voi alkaa.
Vaikka Sirāt eteneekin kronologisesti, on kyseessä Sound of Fallingin lailla kaikkea muuta kuin konventionaalinen elokuva. Teos etenee hitaasti ja ottaa aikansa vetääkseen katsojansa pikkuhiljaa syvemmälle maailmaansa. Aluksi siihen on hankala päästä sisälle, mutta raskaalle alulle on painavat perusteet, kun elokuva paljastaa kyntensä.
Sirāt kannattaa katsoa ilman, että sen tarinasta tietää juuri mitään, koska se vetää maton katsojansa jalkojen alta useaan otteeseen. Tarina ottaa puolivälissä aivan uuden suunnan, joka muuttaa koko elokuvan tunnelman radikaalisti. En muista milloin viimeksi mikään elokuva olisi loksauttanut leukaani alas vastaavalla tavalla ja käännekohdan jälkeen jännite pysyy huipussa koko loppu elokuvan ajan.
Temaattisesti Sirāt on yksi viime vuosien kiehtovimmista elokuvista sodasta. Teos vie katsojan sodan rajalle Marokon erämaahan, johon hukassa olevat ihmiset pakenevat traagista arkea reiveihin tyhjentämään mielensä ja kehonsa surusta. Mutta mitä omalle itselle käy silloin, kun suru käy ylitsepääsemättömän voimakkaaksi? Miltä eskapismi silloin näyttää vai onko sitä enää edes olemassa? Sirātissa todellisuus iskee julmasti kyntensä itseään epätoivoisesti kasassa pitäviin rikkinäisiin ihmisiin.
Vaikuttavaa Sirātissa on myös sen elokuvallinen ilmaisu. Kuvaus on alusta loppuun tehokasta. Kuvat ovat pitkiä ja hypnoottisia tavoittaen aavikon epätoivoisen ja pysähtyneen tunnelman. Äänimaailma rakennetaan myös voimakkaasti. Aavikon hiljainen maailma kohtaa estottomien reivien raivokkaan tunnelman. Kokonaisuus jättää kehon värisemään, minkä takia se ehdottomasti kannattaa nähdä isolta kankaalta.
Sirāt on vuoden omaperäisimpiä elokuvia, joka jää kummittelemaan päähän pitkäksi aikaa. Sen syvä tunnelma vie mukanaan ja jättää haukkomaan henkeään. Erittäin voimakas kokemus.
It Was Just an Accident (13.3.2026)
Päätösgaalassa nähtiin tämän vuoden Kultaisen palmun voittaja, iranilaisen mestarin Jafar Panahin uusi elokuva It Was Just an Accident. Kyseessä oli etukäteen ainakin minulle koko festarin kiinnostavin elokuva.
Elokuvassa automekaanikko Vahid (Vahid Mobasseri), jota oltiin vuosia sitten pidetty vankina ja kidutettu Iranin valtion toimesta, kohtaa mystisen miehen (Ebrahim Azizi), jota epäilee aiemmaksi kiduttajakseen. Vahid kidnappaa miehen, mutta ei olekaan enää varma, onko kyseessä oikea henkilö. Vahid kokoontuukin muiden ex-vankien kanssa tunnistaakseen miehen ja päättääkseen yhdessä, mitä hänelle tulisi tehdä.
Panahi on jo pitkään tehnyt elokuvia Iranin valtion ja yhteskunnan valtavista aukoista eikä uutukainen ole poikkeus. It Was Just an Accident on tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä, joka pohtii, mikä on oikeutta rikkinäisessä maailmassa. Onko viattomia työkseen kiduttaneen yksittäisen miehen tappaminen oikeutta vai jatkaako se vain väkivallan kierrettä? Kuuluuko taistelu oikeuden puolesta kohdistaa konkreettisesti yksittäisiä ihmisiä vai abstarktimmin ympäröivää yhteiskuntaa vastaan?
Poikkeuksellista uutuudessa muihin ohjaajan elokuviin verrattuna on sen lineaarisempi tarina. Panahin aiempien teosten rakenne on usein ollut jollain tasolla kokeellinen, mutta It Was Just an Accident on suhteellisen suoraviivainen mustan huumorin sävyttämä trilleri. Se ei kuitenkaan haittaa yhtään, koska käsikirjoitus ja tematiikka ovat aivan yhtä teräviä elleivät jopa terävämpiä kuin Panahilla yleensä. On mahtavaa nähdä ohjaajan tyyliä myös virtaviivaistetummassa muodossa, jossa teemat ottavat tyylin sijaan tärkeimmän osan.
Panahi on aina ollut tarinan kuljetuksessa mestari, mikä nähdään jälleen. It Was Just an Accident nappaa nopeasti mukaansa ja sen sisälle tipahtaa täysin. Elokuvan juoni etenee ja tematiikka syvenee jatkuvasti, minkä vuoksi elokuvan kesto hurahtaa ohi nopeasti. Elokuvan juoni kulkee todella luontevasti ja ohjaajan naturalistinen tyyli toimii todella hyvin jännärin formaatissa. Naturalistisen maailman ja trillerimäisen juonen yhteen törmäämisestä syntyy myös herkullista huumoria, josta löytyy myös tiukkoja sivalluksia Iranin valtiolle.
Käsikirjoitus on tarkkaan laadittu. Hahmojoukko kasvaa jatkuvasti ja jokainen heistä rakennettaan taidokkaasti. Kaikilla hahmoilla on vähän erilainen maailmankuva ja ajatus oikeudesta, minkä takia elokuvaan syntyy tietynlainen moraalinen mikrokosmos, jota katsoja pääsee tutkimaan. Uusia ajatuksia herää jatkuvasti ja katsoja alkaa pohtimaan itsekin, mitä nyt pitäisi tehdä.
Syvälle perustavanlaatuisin moraalisiin kysymyksiin sukeltavassa käsikirjoituksessa on erityisen vaikuttavaa, miten se onnistuu myös vastaamaan omiin kysymyksiinsä ja tarjoamaan tyydyttävän lopun. Loppu on sopivan selkeä, mutta jää seurauksiltaan myös vähän auki, mikä toimii tässä elokuvassa hyvin. Viimeinen kohtaus ja kuva tallentuvat mieleen pitkäksi aikaa.
It Was Just an Accident on mestarillinen elokuva. Panahin ohjaus on paremmin hallussa kuin ikinä ja teos tuntuu tietyllä tapaa koko upean uran huipentumalta. Tietyllä tapaa It Was Just an Accident on Panahille samanlainen tähtihetki kuin Parasite oli Bong Joon-Holle. Panahin tyyli on toki Bongia hillitympää, enkä usko, että ihan yhtä lailla universaaliin ylistykseen It Was Just an Accidentillä riittää tehot (mikä ei ole kritiikki, Parasite nyt vain on ehkä koko viime vuosikymmenen merkittävin elokuva), mutta eiköhän Panahiakin odota parhaan elokuvan ehdokkuus Oscareissa sekä merkittävä paikka elokuvahistoriassa. Upea elokuva!
Justus Elo
