Uutuussarja kertoo kuinka tappava virus iski Lontooseen 1980-luvulla

Tiedättehän miten tarina menee: itsensä aina erilaiseksi tuntenut nuori pakenee vihdoinkin isoon kaupunkiin. Tällä kertaa kyseessä on Lontoo, ja 1980-luku on juuri lähdössä kunnolla käyntiin, joten kaikki tuntuu isommalta ja paremmalta niin Ritchielle, Colinille kuin Roscoellekin. Ainakin siihen asti, kunnes uutiset jostain uudesta viruksesta alkavat levitä, jostain mistä kukaan ei halua puhua. Koskaan. Me puhuimme It’s a Sin -sarjasta ohjaaja Peter Hoarin kanssa.

Jo Älä kerro äidille -sarjasta tutun Russell T. Daviesin luomaa It’s a Sin -sarjaa voisi kutsua ensimmäiseksi, joka käsittelee Ison-Britannian aids-kriisiä. Mutta se on vain osa tarinaa, väittää ohjaaja Peter Hoar, sillä ei saa unohtaa koko pyhää kolminaisuutta: Rakkaus. Elämä. Menetys. Hän lupaa palata asiaan myöhemmin.

– Siinä, mitä me näytämme ei ole mitään kyynistä, sillä käsittelemme nuorten homojen elämää. Halusimme väriä, vapautta, liikettä ja kyllä, alastomuuden eri asteita. Halusimme sen näyttävän hauskalta ja tanssimisen sujuvan ilman käsiä, koska se tuli vasta 1990-luvulla, Hoar valistaa.

– Nämä pojat vain halusivat nauttia elämästä ja maksoivat siitä korkean hinnan. Itse olin 90-luvun lapsia, mutta kuulin silti tarinoita. Silloin pyöritettiin valistuskampanjaa AIDS: Don’t Die of Ignorance ja silti uskoin kuolevani, jos harrastaisin seksiä.

Hoar puhuu avoimesti seksuaalisuudestaan, vaikka emme edes kysy. Representaatio oli kuitenkin oleellista Daviesille. Niinpä sarjassa nähdään laulaja ja lgbtq-aktivisti Olly Alexander, uusi tulokas Omari Douglas Roscoena ja Callum Scott Howells kaikkien suosikkina, Colinina, mutta myös Neil Patrick Harris ja Stephen Fry.

– Ei kukaan kulje kyselemässä kaikilta: ”Oletko homo?”, ei se kuulu kenellekään. Mutta Russell etsi mukaan avoimesti homoja näyttelijöitä ja homoa ohjaajaa, missä vaiheessa minä tulin kuvioihin. Hän toivoi sen tuovan sarjaan aitoutta, ja minusta onnistuimme siinä. On puhuttu niin paljon esimerkiksi vammaisten ihmisten esittämisestä fiktiossa, että jos Russell ei olisi etsinyt näitä poikia käsiinsä, hänelle olisi sanottu, ettei hän ole tehnyt työtään kunnolla. Uskoimme tähän lujasti.

Se olisi voinut tapahtua kenelle vain

Emme tietenkään ole samassa huoneessa. Episodin edustajana tuskailen navigoidessani virtuaalisilla Berliinin elokuvajuhlilla, joiden ensimmäinen puolisko on pyhitetty vain alan tapahtumille ja lehdistölle. Hoar on kotonaan, ja kuikuilee vähän väliä hermostuneesti, mitä hänen koiransa puuhaa ulkona puutarhassa.

Pandemian konkreettiset seuraukset ovat edelleen läsnä, elämme niitä parhaillaan. Hoar sanoo sen myös vaikuttaneen sarjan vastaanottoon tavoilla, joita hän ei ikinä olisi osannut ennustaa.

– Kuvauksiin sillä ei oikeastaan ollut vaikutusta, olimme siinä vaiheessa jo jälkituotannossa. Lopun jouduimme tekemään etänä, mutta enää ei ollut isoja ylämäkiä kavuttavana. Uskon sen olleen jopa avuksi jollain tasolla, sillä kerroimme eristäytynyttä elämää viettävistä ihmisistä ja yhtäkkiä sitä katsoivat eristäytynyttä elämää viettävät ihmiset. Luulen, että he pystyivät jollakin tavalla samastumaan siihen, kuinka vähemmistössä olevat voivat jäädä huomioimatta.

– Ajat eivät myöskään ole niistä päivistä muuttuneet niin paljon kuin voisi uskoa. Musiikki toki, mutta ei muoti ainakaan dramaattisesti, joten yhtäkkiä pubissa kuvattu kohtaus teki ihmiset tunteellisiksi. Sarja herätti nostalgiaa, mutta ei välttämättä 80-luvulle vaan vuoden takaiseen elämään.

On silti outoa ajatella, ettei pelkkä sarjan aihe pelästyttänyt ihmisiä.

– Meitä kyllä hieman huolestutti, haluaisiko joku katsoa draamaa vielä yhdestä tappavasta viruksesta. Emme silti muuttaneet mitään, vaan kerroimme tarinan, jonka olimme aikoneetkin. Tarinan rakkaudesta, elämästä ja menetyksestä. Russell sanoi jokin aika sitten, että kuolema on piste, meidän pitäisi miettiä mikä on siihen johtava lause.

– Niin monet rakastuivat koko kööriimme. Se on ainut tapa tehdä tv:tä, on pakko välittää. Se on perussääntö. Myös muut välittivät eivätkä olisi halunneet sanoa hyvästi kenellekään, vaikka tiesivät, että se olisi väistämätöntä. Teimmehän draamaa aidsista, menetyksiä oli odotettavissa. Ehkä se onkin se juttu? Kuka tahansa saattoi saada tartunnan, samalla tavalla kuin kuka tahansa meistä tällä hetkellä. Ehkä eristyksen aikaan ihmiset alkoivat miettiä mitä se tarkoittaa.

Prinsessan kosketus

Sarjassa on iloa – poikien salaiseksi turvapaikaksi muodostuva Pink Palace oli oikeasti olemassa. Mutta brutaalin aiheen ympärillä ei voi kulkea varpasillaan.

– Kukaan ei välittänyt hiv:stä, joka ei silloin edes ollut hiv, koska se vaikutti ryhmään, josta monet eivät välittäneet vähääkään. Monet poliitikot ja muut vallassa olleet sulkivat silmänsä tarkoituksella. Nytkin hoetaan, että ”se on ohi parissa viikossa”, Hoar huokaa.

– Käytin referenssinä loistavaa dokumenttia, joka kertoi miltä tuntui olla homo 80-luvulla: Killer in the Village. Sen katsominen nyt särkee sydämen. Eräskin nuorukainen toteaa: ”Uskon olevani kunnossa, mutta minulla on näitä outoja merkkejä ympäri kroppaani.” Kun niitä näytetään kameralle tajuaa kaikkien niiden ihmisten kuolleen. He eivät tienneet mitä he kantoivat, millainen voima sillä oli.

Siksi sairaalakohtaukset olivat merkittäviä. Peräperää kuvattuina ne vaikuttivat kaikkiin osallisiin.

– Sanoimme hyvästi hahmoille sitä mukaa kun kuvasimme, se otti voimille. Lontoossa oli siihen aikaan osasto, siinä vaiheessa maan ainut pääasiassa tartunnan saaneille homomiehille räätälöity paikka. Sen hoitajat olivat homoja ja lesboja, koska – minua niin harmittaa, että jouduimme leikkaamaan viimeisestä jaksosta ne vuorosanat – ”kukaan muu ei suostunut koskemaan heihin”.

– Sitä on vaikea ajatella nyt covidin aikana. Ei voi kuvitellakaan, että joku terveysalan työntekijä kieltäytyisi koskettamasta tartunnan saanutta, koska se voi olla vaarallista. Siksi he ovat sankareita.  Silloin niin kuitenkin tapahtui!

– En halua syyllistää ketään, sillä tautia ja sairaita paneteltiin ja demonisoitiin, varsinkin mediassa. Kaikki tietävät tarinan siitä, kuinka prinsessa Diana kävi tapaamassa aids-potilasta ja tarttui hänen käteensä. Mikä vaikutus sillä olikaan. Ottakaa huomioon, että sitä ei edes kutsuttu virukseksi ennen vuotta 1997.

Seksi on stuntti

On itsestään selvää, että myös seksin kauneus oli näytettävä, ja Hoar otti sen sydänasiakseen.

– Minun tehtäviini kuuluu varmistaa, että kaikilla on hyvät olot tehdä töitä, pyörittää kuvauspaikkaa jolla kaikki tuntevat olonsa turvalliseksi ilmaistakseen itseään ja ollakseen haavoittuvainen kaikkien läsnäolijoiden edessä.

– Se ulottui myös työryhmään. En halunnut kenenkään tuntevan oloaan epämukavaksi jostain mitä olimme tekemässä. Mutta siinä vaiheessa, kun harjoitukset päättyivät, työryhmämme oli jo ryhmä. Vein heidät ravintolaan, ja näin sen. He ovat nuoria ja hakeutuvat vaistomaisesti tukeutumaan toisiinsa. Se oli hyödyllistä ja he tiesivät sen auttavan. Sarjassa nauretaan yhdessä hetkessä, harrastetaan seksiä seuraavassa ja sitten ystävä tekee kuolemaa. He tiesivät, että siitä tulisi rankkaa.

Intiimikoordinaattoreiden avulla tehdyt seksikohtaukset olivat Hoarin mukaan monella tavalla paljastavia.

– En kerjää sääliä, mutta se oli välillä mitä yksinäisintä puurtamista, koska kaikki kääntyivät puoleeni saadakseen vastauksia. Kukaan ei oikeastaan halunnut tehdä seksikohtauksia, mutta meillä oli tarina kerrottavanamme. Sarjasta ei voinut jättää pois seksin iloja, piste. Ajatus siitä, että kokonaisen yhteiskunnan ryhmän oli paettava kodeistaan voidakseen nauttia siitä… sitä piti käsitellä kunnioittaen ja hienovaraisesti.

– ”Sehän on kuin stuntti”, joku sanoi minulle. Kun tehdään stuntteja, on sääntöjä, turvallisuusmääräyksiä, kaikkea sellaista mikä saa ne toimimaan. Käsittelimme niitä sellaisina.

Siinä samalla he tulivat kohottaneeksi Britanniassa tehtyjen aids-testien määrää, kuten jälkikäteen selvisi.

– En voi sanoin kuvata kuinka paljon se merkitsee. Unelmoin tekeväni tv-viihdettä, jolla on jotain sanottavaa, mutta en olisi voinut kuvitella, että kävisi niin, Hoar sanoo.

– Tilanne on nyt parempi, mutta oma status pitäisi tietää. Joten ei tarvitse pelätä testin lopputulosta, nyt on hoitoja, joiden avulla elinajanodotus on ihan yhtä pitkä kuin kenellä tahansa muullakin. Nyt on uusi juttu, kotitestit. Ehkä covid on vaikuttanut asiaan. Mutta joka tapauksessa ihmiset selvästi haluavat ottaa vastuuta elämästään.

Fiktiosta faktaan

Vieläkö tautiin yhdistyy stigma? Kyllä ja ei, sen mukaan kuka on ja missä sattuu asumaan. Luke Kelly -niminen brittimies joka tapauksessa päätti julkistaa statuksensa sarjan katsottuaan.

– Hän oli ollut sairas vuosikausia ja keskittynyt sen leimaavuuteen. Nyt hänestä on tullut jonkinlainen keulahahmo, joka kertoo muuttaneensa tapaansa katsoa itseään. 1980-luvulla homoseksuaalisuudesta oli tulossa näkyvämpää, hyväksyttävämpää. Meillä oli homoja poptähtiä! Ehkä eläisimme nyt aivan erilaisessa maailmassa, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Mutta siksi meidän on murskattava orastavat toiveet sarjassa, niin kamalalta kuin se kuulostaakin.

Sosiaalinen media auttaa, Hoar toteaa. Kelly jakoi tarinansa Instagramissa, eikä hän ole ainut.

– Olen itsekin vähän pihalla sen kanssa, mutta kaikista somen kiroista huolimatta ihmiset ottavat ohjakset käsiinsä. He sanovat: ”En välitä hittoakaan mitä muut ajattelevat, minä kerron asiat julki.” Kuulen silti liian monia tarinoita itsemurhista ja pahemmastakin, kun valtiovalta osallistuu homojen äänen tukahduttamiseen. Mietin olemmeko menneet lainkaan eteenpäin. Jos on osa yhteisöä, on pidettävä huolta kaikista sen osa-alueista. Meidän yhteisöllämme ei ole sen tarvitsemaa poliittista äänitorvea. Itse olen onnekas, mutta hei, minä olenkin valkoinen mies.

Jos It’s a Sin -sarjan vastaanotosta voi jotain päätellä, hän on onnistunut tekemään vaikutuksen. Monin eri tavoin moniin eri ihmisiin.

– Russell halusi kertoa tämän tarinan vuosia. Hän ei edelleenkään tiedä oliko tämä oikea aika sille. Mutta historia on hyvä tuntea, koska vain niin voi todeta: ”Miksi tämä kaikki tapahtuu taas?” Hoar pohtii.

– Olen kuullut, että sarjan jälkeen nuoret ovat arvostaneet enemmän vanhempia homomiehiä ja heidän kokemuksiaan. Aina puhutaan [60-luvun amerikkalaisista] Stonewall-mellakoista, mutta olisi mukavaa, jos nuoret englantilaiset homot ja lesbot tietäisivät mitä heidän puolestaan on tehty täällä. Haluaisin sanoa: ”Älkää unohtako pitää hauskaa, mutta älkää myöskään unohtako.”

– Ihmiset ovat tulleet sanomaan minulle: ”Luulen, että ystäväni kuoli aidsiin. Hän vain lähti pois ja seuraavaksi kuulin hänen kuolleen, enkä ollut siellä auttamassa.” On niin paljon syyllisyyttä. Ihmiset haluavat tehdä jotain, ja siihen Russell osui. On ollut Rentin suru, sitten Angels in American uhma, nyt ilmassa on vihaa. Pystyimme kertomaan tämän tarinan ilon kautta, koska mukana on etäisyyttä. Kuten Russell totesi, kaikki tietävät aidsista, joten meidän ei tarvinnut takertua siihen. Sarjaa alkaa katsoa miettien: ”Kuka heistä kuolee?” Mutta jos tarinan kertoo inhimillisesti, sen unohtaa. Taudit toimivat tautien tapaan, tekevät tehtävänsä välittämättä seuraamuksista. Joten luottakaa tieteeseen, edelleenkin. Se on ainut mihin voimme turvautua.

Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: HBO Nordic