Kun 1930-luvulla värifilmi alkoi kunnolla yleistymään, osa nuoren taidelajin ohjaajista suhtautui epäilevästi sen käyttöön. Huolenaiheet liittyivät esimerkiksi siihen, että väri elokuvissa koettiin liian kirkkaaksi, epärealistiseksi ja räikeäksi – miksi luoda kuvitteellisia mutta todelliselta tuntuvia maailmoja, jos värit pilaavat hienovaraisen ja viahteikkaan mustavalkoisen immersion?
Näistä huolehtijoista huolimatta värielokuva löi läpi hollywoodissa. Silti jotkut ohjaajat päättivät kuvata elokuvansa mustavalkoisina, monista eri syistä. Näihin vastarannan kiiskeihin kuului ohjaajalegenda Sidney Lumet, jonka vahva mielipide värielokuvista muuttui vasta 1960-luvun loppupuolella. Lumet tunnetaan eritysesti elokuvistaan Valamiesten ratkaisu, Pitkän päivän matka yöhön sekä Al Pacinon tähdittämä Hikinen iltapäivä.
Omaelämäkerrassaan Elokuvan tekemisestä Lumet toteaa, että hänen mieltymyksensä mustavalkoisiin elokuviin johtui todennäköisesti siitä, että hän oli itse kasvanut niiden äärellä ja täten tottunut tyyliin. Kirjassaan hän paljastaa, että vasta nähdessään Michelangelo Antonionin Punaisen erämaan (1964) hän kykeni unohtamaan ennakkoluulonsa värielokuvia kohtaan. Lumet teki Punaisen erämaan kuvaajan Carlo Di Palman kanssa myöhemmin yhteistyötä Kohtaaminen-elokuvan parissa – leffa kuvattiin värillisenä ja voitti Cannes-elokuvajuhlien Kultaisen palmun.
Alla Punainen erämaa -elokuvan traileri, värillisenä.